And it was New York New York

On kaksi asiaa, jotka aiheuttavat minussa jäätävän matkakateuden. Toinen on vuoret ja toinen New Yorkin skyline. Tämä tapahtuu jopa silloin, kun olen itse vielä kohteessa. Liki näin kävi viime viime viikolla; olimme palanneet kotiin neljä päivää aiemmin ja kaverin postatessa kuvan Staten Islandin lautalta, viiltävä matkakateus valtasi mieleni. 

Itä-rannikkon road tripimme viimeinen kohteemme oli siis New York, josta lensimme sitten myös takaisin kotiin. Olimme varanneet New Yorkiin viisi yötä, jonka arvelimme riittävän, semminkin kun olemme käyneet tuolla useamman kerran aikaisemmin ja kolunneet kaikki must see -paikat New York -passilla läpi. Lisäksi majoittuminen on sen verran tyyrista, jotta vuorokausia on pakko vähän rajoittaa. Aikaisemmilla reissuila olemme olleet selkeästi pidempään, yhtenä jouluna taidettiin olla jopa yli kaksi viikkoa, joten tällä kertaa oli pakko suunnitella vähän tarkemmin, mitä tehdään vai mennäänkö vähän sen mukaan, miltä tuntuu, ja hyväksytään se, että paljon jää taas näkemättä ja tekemättä. Ja jälkimmäiset kävi, enimmäkseen hengailtiin.

Niin kuin tuossa jo aiemmin mainitsin, majoitus on kallista. Huone Manhattanilla maksaa halvimmillaankin 120 taalasta ylöspäin. Hotellit, ne kälyisimmätkin, ovat yli 200 $/yö. Meidän majoitus oli tietty Airbnb kautta; huone pienestä kaksiosta. Halusin kämpän ehdottomasti enemmän alhaalta kuin ylhäältä, ja saatiinkin sellainen todella helmisijainnilta East Villagesta, aivan Stuyvesan Townin vierestä, vajaan kymmenen minuutin kävelyn päässä Union Squarelta. Talo oli rauhallinen, todella tyypillinen noilta hoodeilta löytyvä rakennus. Eli aivan ihan siis. Hinta oli piirun päälle 130 $/ yö.

Saapuminen meni erinäisistä säädöistä johtuen alkuiltaan ja koska tämän lisäksi satoi vielä vettä, oli tuon illan ohjelmassa ainoastaan ruokapaikan löytäminen. Käytämme aika paljon Lonely Planetin tipsejä ja ne ei pettäneet tälläkään kertaa. Mieli teki vähän meksikolaista ja paikaksi valikoitui liki naapurikorttelista Tacos Cuautla Morelos. Pieni paikka, joka selkeästi oli profiloitunut enemämmän home deliveryyn, mutta erinomaiset burritot oli ja halvat. 

Seuraava päivä valkenikin sitten aurikoisena ja lähdimme haahuilemaan vailla sen kummempia suunnitelmia ja päädyimme High Linelle. Puisto on Central Parkin ja Staten Islandin lautan lisäksi ehdottomasti top 3:ssa NYC:n ilmaisista nähtävyyksistä. Vanha junaradan pohja, joka on rakennettu puistoksi. Hienoja muraaleja, näkymiä kaupungille sekä puistomaista ympäristöä. Suosittelen ehdottomasti käymään. Kokonaispituus taitaa olla inan alle puolitoista mailia, joten kovin mittavastakaan lenkistä ei ole kyse. 

Puiston jälkeen päätettiin vielä ajaa etelään ja käväistä nopea shoppailukierros Centery 21:ssa. Käynti oli tuloksekas, koska sain yliviivata ostoslistaltani kaksi artikkelia; Uggit ja villakangastakin.  Zero pointin alueelle on rakennettu ja ja rakennetaan hurjasti. Sinne oli sitten viime käynnin noussut sekä uusi ostoskeskus että metroasema. Shoppailun jälkeen käytiin vielä ansaituilla after workeilla, joita muuten kannattaa tuolla oikeasti hyödyntää. Alennukset on hyviä ja usein tarjous kattaa koko hanaolut valikoiman. 

 

Illalla kävimme syömässä Katz Delissä, joka on aikaisemmilla reissuilla jäänyt väliin, kulttimaineestaan huolimatta. Pastramileipä oli maineensa veroinen ja lihaa siinä oli varmaan lähemmäs kiloa. Meininki tuossa ravintolassa on aavistuksen kaoottinen ja hetki menee, ennen kuin avautuu, kuinka homma toimii. Mutta yksinkertaisuudessaan; saat ovelta menun sekä kortin, johon tilaukset tullaan merkkaamaan. Tämän jälkeen menet johonkin tiskin edessä olevista jonoista ja tilaat tiskiltä haluamasi artikkelin. Saat tilauksen tiskiltä ja tilattu tuote merkataan tähän korttiin. Tämän jälkeen menet juomatiskille (jos siis juomaa haluat), tilaat juomat ja taas homma merkataan siihen korttiin. Sitten haet vapaan pöydän, nautit aterian ja syötyäsi menet kassan kautta ulos. Kuullostaa varsin iisiltä, mutta paikassa on koko ajan todella härdelli ja homman hahmottaminen otti tosiaan hetken. No mutta päästiin ulos ja ymmärrettiin myös maksaa. 

 

Seuraavat päivätkin kuluivat aikalailla puistohommissa; käytiin sekä Keskuspuistossa että East River Parkissa. Jälkimmäinen oli ihan uusi tuttavuus,  mutta mukava rauhallinen puisto, josta oli hienot näkymät sekä Manhattan että Brooklyn Bridgelle. Keskuspuistokierroksen jälkeen kuuluu tietty käydä Bryant Parkissa bissellä ja näin tehtiin nytkin. 

 

Koska olimme jonkinasteisella budjettimatkalla, olivat illallispaikat sen mukaiset; kävimme Shake Shackissa (tietty) ja parissa legendaarisessa pizzeriassa. Toinen oli John’s of Bleecker Street (nimensä mukaisesti Bleeckerillä) ja toinen Joe’s Pizza, joka oli aivan meidän hoodeilla, E14 streetilla. Jälkimmäinen on pystybaari-slice -tyyppinen mesta, ensimmäinen pieni, melko raffi ravintola, seinäkirjoituksineen ja julkkiskuvineen, jonne kannattaa varautua jonottamaan. Koitimme ensin urpo-turisteina päästä lauantai-iltana syömään, mutta jo seiskan-kasin pintaan jono oli vähintää kaksi tuntia, joten jätimme homman suosiolla viimeisen päivän lounaalle.

Shoppailuhommissa olen ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen saturaatiopisteen, koska jopa tuolla, shoppailijan taivaassa, jossa olen aikaisemmin pitänyt toimintaa jonkinlaisena normina, ei homma oikein kiinnostellut. Kävimme toki tekemässä hankintoja 21:n lisäksi Uniqlolla, A&F:lla sekä TJMaxxilla, mutta listan ohi en ostanut kuin yhdet kengät (Ralph Laurenin avokkaat 34$, niitä ei voi jättää kauppaan), mutta semmoinen yltiöpäinen rättien haaliminen tai edes hiplailu ei vaan huvittanut. Toki, eipä kyllä olisi ollut laukuissa enää tilaakaan; ruumaan menevä laukku näytti 18,8 kg, kabiini 8,8 kg. Eli jotain siellä sitten kuitenkin oli, koska lähtiessä painoa ei kovin paljon yli 10 kiloa ollut. Mutta sen verran laiskasti tosiaan Uniqlollakin suoritin, jotta joudun turvautumaan heidän nettikauppaan, kunhan liksapäivä koittaa. 

Tämä siis edellisiltä reissuilta, joten olen minä joskus tuonkin homman osannut.

 

Mutta ihanaa oli ja matkahaikeus on taas vallannut mieleni. Koen joka kerta, kun palaan kotiin, omituista haikeutta siitä, mitä jäi tekemättä ja näkemättä. Esimerkiksi nyt minua surettaa se, että skippasimme Brooklyn Bridgen (olen käynyt siellä varmaan kolme kertaa aikaisemmin), en nähnyt Vapauden patsasta, emmekä ehtineet syömään Mulberry Streetille. Mutta ensi kerralla sitten. 

 

 

Itä-rannikon road trip Boston – RockPort – NYC

Reissu on heitetty, lomat pidetty ja luottokorttilaskua odotellaan. Arkeen palaaminen on sujunut vähän niin ja näin, olen saanut vanhan ystäväni, unettomuuden taasen vieraaksi ja nukkunut viimeisen viikon aikana semmoiset virkistävät kaksi, maksimissaan kolme tuntia yössä, joten alkaa vähän siepata homma. 

Mutta loma oli hyvä ja New York ei petä koskaan. Lähdimme matkaan vajaan parin viikon turneellemme lentämällä Bostoniin syyskuun alussa. Lensimme ensimmäistä kertaa Amerikan maalle Norwegianialle ja lukuunottamatta pientä lähtöselvitysruuhkaa Helsingin kentällä, ei ole kyllä moitteen sanaa heille taaskaan. 

Bostoniin saavuimme illalla seiskan pintaan ja sielläpä sitten alkoikin hankaluudet, kun piti saada auto. En tiedä mitä ko. autovuokraamossa tapahtuu, mutta annan vahvan suosituksen; vältä Thrifty -vuokraamoa. Olimme varanneet ja maksaneet auton etukäteen ja aina aikaisemmin tämä on toiminut niin, että kävelet sisään ja ajat puolen tunnin päästä ulos. No, nyt seisoimme vielä puolentoistatunnin päästä jonossa ja meitä ennen oli ollut kaksi asiakasta. Homma oli aivan farssi ja saimme auton vihdoin liki kolme tuntia sen jälkeen, kun olimme jonoon asettuneet. Auto itsessään oli sitten ihan kelpo peli, Kia Sportage, mutta lievässä matkaväsymyksessä meinasi kyllä pinna palaa siihen hommaan. 

Ensimmäisen yön majoituksen olimme onneksi varanneet aivan lentokentän liepeiltä, Revere Beachilta, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vaikka olen Bostonissa muutaman kerran aikaisemmin käynyt, oli tämä alue minulle aivan uusi tuttavuus. Nimensä mukaisesti siellä on ranta, liki kolme mailia hiekkaa. Alueella on paljon omakotitaloja ja meidänkin Airbnb -majoitus oli sympaattisessa beach house -tyyppisessä residenssissä. Mutta suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, jos Bostonissa pyörii. Paikalle pääsee keskustasta kätevästi metrolla. 

 

Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Rock Port, johon ajelimme seuraavana päivänä. Bostonista on Rock Portiin vain noin 40 mailia, joten perillä oltiin hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen, koska aikaero (ja jäätävä nälkä) herättivät jo vähän viiden jälkeen hiipparoimaan pitkin Revere Beachin katuja. Tuolle ensimmäiselle Rock Port päivälle sattui aivan kaamea helle; lämmintä oli parhaillaan liki 40 astetta (celsiuksia siis), joten vähän tuskaista oli kylällä hengailu. Käppäilimme kuitenkin ympäriinsä parhaamme mukaan ja koitimme välillä löytää ilmastoidun paikan mihin päästä vilvoittelemaan.

Rock Port on ihan kaunis paikka, mutta kokonaisuudessaan sanoisin jotta kohteena aprox njääh. Jos pitää valita, mene ehdottomasti Cape Codille (joka on siis aivan super). Voi toki olla, että tämä ennakko-odotus hieman latisti meidän tunnelmaa, mutta aikalailla noin. Paikassa ei oikein ole kunnon ruokatarjontaa ja varsinkin näin sesongin ulkopuolella (kyllä, syyskuun alku on out seasong), moni paikka oli jo kiinni tai sulki ovensa kuuden-seitsemän pintaan illalla. Lounaaksi saatiin sentään hummeria ja paikkakin oli oikein mukava Roy Moore Lobster , mutta illalla jouduttiin sitten tyytymään ihan vaan pizzahommiin. Semmoinen mielenkiintoinen yksityiskohta paikasta; kaupoissa (näitä oli siis kaksi) ei myydä lainkaan alkoholia. Ei edes bisseä. Ja ravintoloistakin juomaa sai vain jos tilasi ruokaa. Eikä kaikista edes silloin.

 

Toisena päivänä ajelimme vajaan kymmenen kilometrin päähän Gloucesteriin, joka näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut se mukavampi yöpymispaikka. Gloucester on vajaan 30 000 asukkaan vanha kalastajakaupunkin ja siellä on sitten ruokatarjontaa vähän enemmän. Ja kaljaakin sai terassilta. Ja viiniä. Paikka on nykyään aika turistirysä, mutta ihan kaunista katseltavaa. Muiden nähtävyyksien ohella täältä voi bongata Fisherman’s Memorial -patsaan, jonka muistolaatoista löytyy myös Meren raivo -elokuvasta tuttuja henkilöhahmoja. Itse elokuvastakin taitaa olla osia kuvattu tuolla. Ainakin varsinaiset tapahtumat (ne oikean elämän siis) sijoittuvat tuonne. Tälle annan siis suosituksen.

Tällä samalla reissulla kävimme käppäilemässä lähistöllä olevassa kansallispuistossa Halibut Point state parkissa. Alue sinällään ei nyt ollut mikään ääri-päräyttävä (odotin jotain Gran Canyon -tyyppistä kokemusta), mutta siellä sattui hassu kohtaaminen. Menimme tuonne rantaan, mistä alla olevat kuvatkin ja siellä vastaan tuli, sanoisin noin seitsemissäkymmenissä oleva setä, joka alkoi siinä niitä näitä pamlaamaan. No, hetken kuluttua selvisi, että kaverin nimi oli Jussi jotain, olisi ollut tyyliin Mäkinen tai vastaavaa ja hän oli toisen polven amerikan suomalaisia, jonka vanhemmat olivat aikanaan muuttaneet jostain pohjanmaalta Maineen. Suomea kaveri osasi terve, terve ja näkemiin verran, mutta oli kuulema joskus lapsena siellä vanhempiensa kotihoodeilla käynyt.

Tästä sitten siirryttiinkin pikaisen outlet -visiitin kautta reissumme kyläilyosuuteen. Lapsuuden ystäväni asuu Bostonin pohjoispuolella ja saimme kunnian olla heidän vieraana kolmisen päivää. Pistäydyimme matkalla Portsmouthtissa, joka oli kyllä myös oikein pittoreski paikka. Kunnon New England -tyylia ja niin pois päin.

Kyläilyosuuden käytimme lähinnä pingiksen peluuseen, koiran rapsutteluun ja paskan jauhantaan. Pari vierailua lähiostarin Marshallissa ja Trade Jackissa, eipä juuri muuta. Erittäin rentouttavat päiviä, sanon. Tiistaiaamuna ajeltiinkin sitten Bostoniin.

 

Bostonissa oli tosiaan ainoa ajatus käydä syömässä Quincy Marketilla hummeria ja hengata keskustassa (ja ottaa ehkä pari lasillista). Tämä onnistuikin liki täydellisesti, ainoa haksahdus oli visiitti A&F:n farkkualessa, mutta muuten pysyimme suunnitelmassa. Tuolla olisi periaatteessa voinut ehkä olla vähän pidempäänkin, mutta koska halusimme reissua suunnitellessa maksimoida nimenomaan NYC:ssa vietetyn ajan, jätimme tuon Bostonin yhteen yöhön. Kurvasimme siis aamubussilla kohti New Yorkia.

Olen muutaman kerran aikasemminkin mennyt tuon välin bussilla, mutta tämä nyt käyttämämme Boltbus on kyllä ollut ehdottomasti paras. Ok siisti bussi, nettiyhteys ja ei yhtään stoppia matkalla. Matka taisi kestää reilun neljä tuntia ja niistäkin seisottiin liki tunti Manhattanin ruuhkissa. Ja kustansi 7 taalaa per pää. Päätepysäkki on NYC:ssa melko lähellä PennStationia, aivan rannassa 38 ja 39 kadun välissä. Sieltä on toki vähän kävelyä lähimpään metroon, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömätön edes matkalaukun kanssa.

Varsinaiseen matkan New Yorkin osuuteen palaan myöhemmin. 

Lomia odotellessa – eli itärannikon road trip budjettimatkalla

Vaikka käsittämättömän kuuma ja pitkä kesä meni duunissa muiden lomaillessa, harmittaa tässä kohtaa yllättävän vähän, kun on vajaa kuukausi oman loman alkuun. Ja mahdollista postyymia harmistusta vähentää vielä se, että aikaisemmin haaveilun tasolla ollut lomasuunnitelma realisoitui joku aika sitten lentolipuiksi ja sittemmin varatuiksi majoituksiksi. Vähän tuli muutoksia, se kuuluu tietysti asiaan; Cape Codin sijaan suuntaamme hieman pohjoisemmaksi, Rock Portin alueelle. Mutta perusraamit piti kutinsa; mini-roadtrip itärannikolla odottaa. 

Matka-ajaksi valikoitui syyskuun alku. Lennämme 5.9. Bostoniin, nappaamme auton, ajelemme kymmenisen mailia kentältä pois päin ja jäämme tähän ensimmäiseksi yöksi. Lento perillä vasta seiskalta illalla, joten päädyimme sen takia tähän ratkaisuun, koska voi olla, jotta matkakiukku nostaa hieman päätään tuossa kohtaa. Aamulla jatkamme sitten uusin voimin kohti Rock Portia. 

Matkaa Bostonista Rock Portiin on vain reilut nelisenkymmentä mailia ja ajatus on ajaa rantaa pitkin. Tästäkin syystä siirtyminen kannattaa ajoittaa päiväsaikaan pimeän sijaan. On maisemien anti huomattavan paljon isompi kuin pimeässa. Minulla ei ole mitään aavistusta, mitä tuohon matkan varrelle sijoittuu. Enimmäkseen odotan näkeväni jäätävän hienoa New England atmösfääriä ja muuta semmoista Gantin kuvastotunnelmaa. Mutta koska matka tosiaan on lyhyt, on siinä mahdollisuus sitten ottaa pit stoppeja sen mukaan, kun joku kiinnostava kohde löytyy.

 

Rock Port itsessään on vanha, jo 1600-luvulla perustettu, piskuinen kalasatajakylä (vajaa 7000 asukasta), joka nykyään on käsittääkseni melkoinen turistirysä, mutta kuvien perusteella hyvinkin vierailun arvoinen paikka. Lähistöllä on lisäksi muitakin saman tyyppisiä pitäjiä ja tuonne olemmekin varanneet majoituksen kahdeksi yöksi. Lähinnä ajatus on istuskella rantakojuissa syömässä hummerihodareita, Clam Showderia, nauttia lasi tai pari kylmää valkoviiniä ja sen semmoista. Googlen avulla olen tulkinnut välimatkat semmoisiksi, jotta pyörällä pitäisi pärjätä. Eli sitä valkoviiniä voi ottaa vähän reilumminkin. 

Rock Porti jälkeen tulee todellinen live like a local -osuus; kolme yötä Bostonin esikaupunkialueelle sijoittuvassa pikkukaupungissa, Wilmingtonissa. Lapsuuden ystäväni asuu siellä, joten siksi tämä valinta. Enkä valita, kaupunki vaikuttaa kuvien perusteella todella sympaattiselta ja ystäviä on aina kiva nähdä. Ja heillä on uima-allas. Ja koira.

Loppulomaksi siirrytäänkin sitten varsinaiseen asiaan eli NYC:n. Auton päädyimme jättämään Bostoniin, koska bussimatka BOS-NYC on liki ilmainen (11$/hlö) ja olemme tuon välin pari kertaa jo aiemmin ajelleet. Mutta annan vahvan suosituksen tuolle pätkälle, jos roadtripille joskus päätyy. Ja ehdottomasti stoppi New Havenissa, jos New England- ja IVY -meininkin yhtään kiinnostelee. Yalen kampusalue on minusta jopa kivempi kuin Harvardin, ja se on aika paljon se.

Bostonin majoituksesta meinasi tulla matkan issue. Halusimme olla siellä kuitekin yhden päivän (ja yön), mutta voi hyvää päivää, kuinka kallista siellä(kin) on majoittua. Käytännössä keskustan alueelta ei saa hotellia alle 300$ yö. Ensin olin siis ajatellut, että voisimme olla tässä kohtaa yhden yön (porvareina) hotellissa, mutta pienen hintaselvittelyn jälkeen klikkasin Airbnb auki. Kolmesataa on nyt vaan too much. Sillä tässä kohtaa säästetyllä kahdellasadalla taalalla saa jo aika paljon. Esimerkiksi kahdet UGG:t.

New Yorkiin kurvaamme siis paikallisella Onnibussilla Bolt Busilla. Liput hankin kätevästi interwebsistä. Aikaisemmin olen matkannut tuon välin sekä GreyHoundilla, että kiinalaisomisteisella WungWah -linjalla. Näistä tuo jälkimmäinen joutuikin sitten liikennöintikieltöön aika pian sen jälkeen, kun olin reissun heittänyt. Jarruongelmia tai jotain. Mutta väli on todella kilpailtu ja käytännössä kympillä pääsee aina, liikennöitsijästä riippumatta. Junien hintaa en tiedä, mutta ymmärtääkseni ne ovat ihan jonkun verran kalliimpia.

Matka kestää reilun neljä tuntia, perillä ollaan iltapäivästä. Majoitus meillä on East Villagessa, alle mailin päässä Katz’s Delistä, joten kelpo brekuja on tiedossa, luulen. NYC:n meillä ei ole mitään kummempia suunnitelmia. Tarkoitus olisi ehkä vuokrata pyörät, zygäillä sekä CentralParkissa että Brooklynin puolella, syödä pizzaa, käydä Shake Shackissa, juoda kaljaa, hengailla päämäärättömästi kaduilla ja mitä siellä nyt yleensäkin tehdään. Ostoslista toki on, mutta ei mahdoton (joskus on ollut näinkin), mutta palaan siihen viikonloppuna, kun olen inventoinut vaatekaapin ja kartoittanut siellä ammottavat tarpeet. 

Ja koska luvut kiinnostaa (ainakin itseäni), niin tässäpä: Matkapäiviä meillä tulee yhteensä 13 (paluulento lähtee 17.9. illalla). Pakolliset kustannukset on tähän mennessä kahdelta hengeltä reilut 2200€. Näistä majoitus nielee 1200€, lentoihin meni noin 800€ ja auto viikoksi sen parisaataa. Eli kun on valmis ”vähän” tinkimään majoituksesta, pystyy noillakin hoodeilla reissaamaan ihan kohtuu budulla. Jos valitsee hotelliyöpymisen NYC:ssa,  se vähintään kolminkertaistaa majoituksen hinnan. Siihenkään ei vielä todellakaan pääse valitsemaan paikkaa high end – päästä, vaan ennemminkin sieltä low:n puolelta. Mutta valintojahan nämä. Ja rahakysymyksiäkin tietysti.

Suunnitelmat on tehty muutettaviksi -etenkin lomasuunnitelmat

Kirjoittelin tuossa jonniin aikaa sitten lomasuunnitelmista, tai no enemmänkin haaveista ja siinä kohtaa näytti vielä siltä, että hiellä ja verellä ansaitut lomapäivät kulutettaisiin Lofootteja kierrellen. No, aina tai edes yleensä, ei mene niin kuin suunnittelee ja kävipä niin, että yksi asia johti toiseen ja totesimme, että kiinnostelisi kuitenkin ehkä lennähtää Atlantin toiselle puolelle ja käydä pienellä road trip -tyyppisellä reissulla itärannikolla. Eli nyt sitten kyttäillään makuupussitarjousten sijaan halpoja lentoja syyskuulle joko NYC:n tai Bostoniin. Tavallaan olen ehkä salaisesti tyytyväinen, jotta asia sai tämänmoisen käänteen, koska NYC on henkinen kotini (Saalbachin ja ulkosaariston lisäksi), enkä ole nyt kolmeen vuoteen päässyt siellä käymään. 

Koska reissuja on suunnitteilla joululle ja keväällekin, on budjettimme hyvin maltillinen. Toivon saavani lennot alle 400 eurolla, mieluiten lähempänä kolmea, majoituksessa suositaan mahdollisimman pitkälle Airbnb -tyyppisiä ratkaisuja ja safkat haetaan sieltä mistä halvalla saadaan. Tokipa tämä ei juurikaan poikkea normaalista matkustusformaatistamme, mutta varsinkin tuo NYC on sen verran hinnakas halvimmillaankin, että vaatii vähän suunnitelua, jottei koko matkakassa pala siellä.

Jos kaikki menee niin kuin on ajateltu, aloitamme reissun Bostonista. Lapsuudenkaverini asuu vajaan puolentunnin ajomatkan päässä sieltä, joten pari ensimmäistä päivää olisi ajatus viettää heillä. Tämän jälkeen kaikki onkin auki. RockPort ja Manchester-by-the rannikolla kiinnostaisi ja ovatkin päivämatkan päässä kohteestamme, mutta lisäksi haluaisin käydä CapeCodilla tai Marthas Vine Yardilla. Ratkaisun paikka onkin oikeastaan siinä, kuinka monta päivää haluaa viettää Nykissä. Lomapäiviä olemme koko reissuun budjetoineet maksimissaan kaksi viikkoa, joten ihan mahdottomia aikoja ei pysty vaikkapa tuolla CapeCodilla oleilemaan, jos Nykiin haluaa vaikka viitisisen päivää jättää. 

 

Mutta koska ei ole vielä edes lippuja, on kaikki mahdollisuudet auki (kohteen muuttumista myöden). Reissujen suunnittelu on kyllä vaan jotenkin niin ihanaa, melkein yhtä siistiä kuin itse reissaaminen. Ilmassa on semmoista kutkuttavaa jännitystä ja odotuksen väreilyä. Eeppisesti kuumottavin hetki on kuitenkin ehkä se, kun istutu lentokentän loungessa odottamassa koneen lähtöä.

Kuva on edelliseltä reissultamme Cape Codin Provincetownista. Ymmärrätte varmaan, miksi kaipaan sinne takaisin.

 

 

USA Road trip part 3 – Gran Canyon -Morro Bay -Santa Cruz

Vegasin nähtyämme jatkoimme matkaa Gran Canyonille. Ensimmäinen etappi oli vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitseva pato, Hoover Dam. 30-luvulla kyhätty, Colorado-joen poikki menevä pato on kyllä melkoinen insinöörityön taidonnäyte. Mahtava rakennelma, jonka suuruuden ymmärtää vasta paikan päällä.

 

Padolla oli aivan sairaan kuuma, joten juomista ja hattu kannattaa ehdottomasti olla mukana. 

Hoover Damilta jatkettiin matkaa kohti Gran Canyonin South Rimiä. Matkaa eteläisen puolen kansallispuistoon tulee Vegasista noin vajaa 500 km, joten kannattaa tosiaan lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, jotta ehtii yhden päivän aikana visiteerata molemmissa (siis Hoover Damilla ja Gran Canyonilla).

Siinä missä Hoover Damilla oli lämmintä ollut varmaan liki 40 astetta, huideltiin Gran Canyonilla viidentoista hujaikoilla ja pienessä vesisateessa. Eli emme valitettavasti päässeet ihailemaan auringon punaamaa autiomaata. Mutta eipä se paljon haitannut, paikka meni nimittäin ilman sitäkin heittämällä kärkeen niistä mestoista, joissa olen koskaan käynyt. Harva näkymä pysäyttää niin totaalisesti. Ja meillä ei ollut mitään helikeopterilentoja taikka muutakaan kallista huvitusta, vaan tuijotimme mykistyneinä näkyä ihan vaan perusturisti view pointeilta. Tiukahkon aikataulun vuoksi emme päässeet käymään myöskään alhaalla. Jotain suuntaa näkymän vaikuttavuudesta saa, kun miettii hienoimman kuvan, mitä on koskaan Gran Canyonilta nähnyt ja laittaa sen potenssiin tuhat. Tällä pääsee jollain lailla framille mitä on tarjolla.

Gran Canyonin jälkeen alkoikin sitten reissun puuduttavin osa eli siirtyminen kohti rannikkoa ja HW1:a. Olimme ajan säästämiseksi päättäneet ajaa rannikolle liki suoraan poikittain, yöpyen tienvarsimotelleissa. Eli eikun Mustangin keula takaisin Vegasia kohden. Toki ohitimme Vegasin tällä kertaa säällisen matkan päästä, mutta sama route eniveis.

Ensimmäinen yö oltiin paikassa nimelta Kingman,  Ramada -ketjun hotellissa . Ihan kelpo paikka, kovin Route 66 -henkinen. Aamiaishuoneessa oli kielto tuoda tuliaseita ja muutenkin asiakaskunta näytti koostuvan kovin stereotypisesta rekkakuskipossesta. Mutta hauska oli heidän juttujaa kuunnella. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, ei sinällään ihme, jotta se Trump sitten voitti. Tuolloinhan sitä ei vielä tiedetty.

Toinen yö oltiinkin sitten jo Kalifornian puolella, Barstowssa. Motelli hyvin samaa linjaa, ihan ok siisti ja harvinaisen monipuolinen aamiainen, oli muroja ja vohvelita, pelkän kahvin ja muffinsin sijaan.

Barstowsta aamulla taas Mustanki tulille ja nokka kohti länttä. Rannikolle tulimme Morro Bayn kohdalta. Morro Bay on piskuinen, reilun 10 000 asukkaan taajama HW1:n varrella. Kylä on aivan meren rannalla ja sen maisemaa hallitsee suuri, vulkaaninen kivi. Paikka on aivan ihana. Sympaattinen, hieman nuhjuinen, mutta niin ihana. Suosittelen ehdottomasti pysähtymään. Morro Bayn pääelinkeino on kalastus (ja matkailu) ja tämä näkyykin paikan kalaravintolatarjoomaassa. Erinomaista laatua. Yövyimme Morro Bayssa yhden yön ja jatkoimme seuraavan aamuna kohti pohjoista.

Morro Baysta ei ole San Franciscoon kuin vajaa 400 km, mutta koska koko matka on käytännössa 40-60 km/h nopeusrajoitusta, oli siirtymälle varattu kaksi päivää. Ja toki tarkoitus oli myös pysähdellä ihailemaan maisemia aina kun tuntui siltä. Lisäksi olin saanut päähänpinttymän käydä Santa Cruzissa, joka osoittautui kyllä sitten aika kamalaksi paikaksi. Mutta tulipa käytyä.

Ajoimme siis rantatietä pitkin, pysähdellen aina kun oli jotain vähänkin kiinnostavaa ”hei kato, kato, pysähdy, pysähdy”. Maisemat on käsittämättömän hienot ja Big Surin kohdalla tietenkin kaikkein vaikuttavimmat. San Simeonin Elephant Seals yhdyskunta on myös hauskaa katsottavaa. Tie on mutkainen ja kapea, eikä turva-aidat näin suomalaisittain ole kovi vaikuttavat. Joten hirvittävän paljon yli kuudenkympin ei juurikaan huvita ajella. Ja liikennettä on tietty aika paljon.

Santa Cruzissa meillä ei ollut etukäteen varattua majoitusta, mikä oli virhe. Paikka on todella kallis ja käpyisimmästäkin motellista sai pulittaa liki 200 taalaa yö. Muutenkin paikka tuntui olevan SF:n rikkaan nuorison leikkikenttä, eli ei jatkoon. Harmitti niin paljon, ettei näemmä ole kuviakaan kuin tämä yksi.

Santa Cruzista jatkoimme kohti viimeistä etappia eli San Franciscoa. Sinne meillä oli varattu neljä yötä, mutta kirjoittelen siitä vielä kokonaan oman postauksen.

USA Road trip part 2 – Las Vegas

Los Angelesista suuntasimme Las Vegasiin. Matkaa on kilometreissä vajaa 450, joten ei mikään paha rasti ajella tuo päivä reissuna. Alkuunsa matka on vaikuttava; aavikkoa ja vuoristoa silmänkantamattomiin, mutta sitäpä sitten jatkuu koko matkan, joten vähän puuduttavaa hommaa tuon välin siirtyminen loppuviimeksi on. Lähtiessä kannattaa muistaa pakata riittävästi vettä ja auton tankkaamisessakaan ei kannata pihistellä viime metreille. Aavikolla on usein aika kuuma (meillä oli parhaillaan +42c), joten sinne ei paljon huvittele jäädä tienposkeen ainakaan ilman vettä seisoskelemaan. Tienvarressa näkeekin aika paljon autoja konepelti pystyssä.

Itse Vegasiin ajaminen on helppoa; sen kun vaan ajaa HW15:sta niin kauan että saapuu perille. Eksymisen mahdollisuutta ei juurikaan ole. Tai no on tietysti, mutta todennäköisyys on aika pieni. En nyt ihan tarkalleen muista, paljonko meillä meni ajamiseen, veikkaisin nelisen tuntia, koska olimme valoisan aikaan perillä ja ehdimme vielä vetäistä päikkärit, ennen kuin siirryimme ihmettelemään Sin Cityn vaaroja.

Majoittuminen on Vegasissa halpaa. Stripiltä saa kelpo hotellin ihan muutamalla kympillä yö, toki liki kaikkiin tulee päälle huviveron tyyppinen lomakeskusmaksu, joka on noin 30 taalan luokkaa/vrk. Olin varannut meille etukäteen kolmen yön majoitukset Hotell Trump:ssa, joka osoittautui nimestään huolimatta erinomaiseksi valinnaksi. Lokaatio oli loistava, Stripille käveli viisi minuuttia ja hotellissa ei ollut kasinoa, joka tarkoitti sitä, että yöllä sai nukuttua eikä joka paikassa leijunut järkyttävä röökin dunkkis. Disclaimerina mainittakoon, että ketju kantaa ainoastaa Trumpin nimeä, omistuksen on nykyään jossain ihan muualla. Toki tuolloin kun oltiin, olimme vielä autuaan tietämättömiä tulevien vaalien tuloksista ja jopa hieman ylimielisesti hymähtelimme alakerran kaupan valikoimalle. No, myöhemmin sitten totuus opetti.

Itse Vegas on hämmentävä kokemus. Puhun nyt siis pelkästään Stripistä, sen pidemmällä emme käyneet, joten kokemukseni ovat ymmärrettävästi hieman rajoittuneita. Paikka on kuin ruotsinlaiva ikuisessa loopissa potenssiin tuhat . Kolme kilometriä anniskelualuetta, mitä absurdimpia hotellikomplekseja, humalaisia ihmisiä, Elviksiä, friikkejä ja kodittomia. Syrjäisiä kulmia kannattaa varsinkin illalla välttää, koska kodittomien lisäksi Stripillä pyöri jonkun verran narkkareita.

Meistä ei kumpikaan ole pätkän vertaa kiinnostunut pelaamisesta ja itse en pysty kasinoilla oleilemaan juuri ollenkaan, koska olen yliherkkä röökinsavulle ja varsinkin kun se yhdistetään kokolattiamattoon, on kymmenen minuuttia aika maksimiaika. Eli me emme päässet nauttimaan niistä ilmaisista drinkeistä ja muista urbaanilegondoissa kerrotuista etuuksista, mitä noissa paikoissa huhutaan tapahtuvan. Mutta jos pelailu kiinnostaa, niin kannattaa varautua toppatakilla; halleissa on aivan_sairaan_kylmä. Siihenkin lienee joku psykologinen selitys miksi näin, mutta en jäänyt ottamaan selvää.

Kun mikään ei ole liikaa

Mutta paikan nähtävyys on siis ehdottomasti hotellit. Ne on aivan käsittämättömiä komplekseja. Löytyy Venetsiaa, New Yorkia, Pariisia ja tietty Caesars Palace ja Bellagio. Ja mikään ei ole liian överiä, ei mikään.

Hotelleihin saa tutustua ihan vapaasti ja liki kaikissa onkin oma ostoskeskus ja huvipuisto ja mitä näitä nyt on. Oma suosikki oli ehkä Venetia Hotel. Hämmennys on melkoinen, kun pääset kolmanteen kerrokseen ja kaveri lykki gondolilla vastaan. Myös New York on näkemisen arvoinen, mutta itselle ehkä lievä pettymys. Tämä saattaa toki johtua siitä, että rakastan kyseistä kaupunkia yli kaiken IRL, mutta sanoisin että yritys hyvä, ainesta olisi parempaankin.

Valoisan aikaan kaupunki on kuin darrainen Tallinnan matkaaja; hidas, hapuilva ja haisee vanhalle viinalle (sekä pissalle), joten päivällä siellä ei oikein ole mitään nähtävää. Hotelleilla on toki hyvät allasalueet, joten omaa kohmeloa voi parannella sitten niissä.

Se mihin päivällä voi aikaansa käyttää on syöminen. Hotellit tarjoilevat muistaakseni kolmessa (tai sitten kahdessa) kattauksessa buffettia ja hinta on Stadilaisen brunssin luokkaa. Vapaan juomatarjoilun saa parilla kympillä till. Me kävimme yhtenä päivänä Hotel Wynn:ssä lounasbuffetissa (valikoitui arvostelujen perusteella) ja tarjooma oli varsin ok. Etenkin jälkkärit oli aikamoisia. Eli tätä voin kyllä suositella ja syömisestä tykkää. Jonottamaan kannattaa varautua, tosi lähinnä sisään. Itse safkapisteisiin ei jonoa ollut, tila oli niin valtava.

Buffettien ja pelaamisen lisäksi kannattaa tietty käydä jossain musikaalissa. Stripiltä voi ostaa lippuja, mutta ainakaan meidän kohdalle ei osunut mitään super-halpoja, mitä esimerkiksi Nykissä voi aika helpostikin saada. Maksoimme saman illan Rock the age -näytökseen muistaakseni 70-80 taalaa per naama. Esitystä ei saanut kuvata, joten ainoa mitä on on tämä.

Meille kolme yötä oli riittävä setti ja en oikein usko että paluulle on tarvetta. Strippi on vähän once in a life time -tyyppinen nähtävyys täältä asti tultaessa. Ymmärrän toki, että lähempänä asustelevat käyvät siellä bilettämässä, koska paikka on suht edullinen sekä majoituksen että ryypiskelyn suhteen. Tietty jos tykkää pelata, niin homma on eri. Mutta ehdottomasti suosittelen käymään katsomassa, visiitti on vähän kuin plompsahtaisi leffaan, itsestä riippuen onko se sitten Kaamea kankkunen, Fear and Loathing in Las Vegas vai Ocean 11.

Vegasista jatkoimme Hoover Damin kautta Gran Canayonille. Mutta jatkan siitä sitten eri tarinan.

USA Road trip part 1 – Los Angeles

Toteutimme reilu vuosi sitten kauan bucket listilla olleen unelman; road trip USAn länsirannikolla. Matka-ajaksi valikoitui syyskuu.

Ajoimme reitin etelästä pohjoiseen (LA-SF), poiketen matkalla Las Vegasissa ja Grand Canyonilla. Reissu otti lentoineen 19 päivää, kilometrejä kertyi noin 2500. Reilut kaksi viikkoa riittää, kun hyväksyy, jotta kaikkea ei voi nähdä. Meillä reissun pääpaino oli kaupungeilla (LA, Vegas, SF) ja näihin olimme varanneet 3-5 yötä kuhunkin. Matkapäivinä kilometrejä kertyi 500-700. Kaupunkien majoitukset olin varannut etukäteen, matkayöpymiset otettiin lennossa mielenkiintoisen näköisistä tienvarsimotelleista.

Bucket listillani oli keikkunut pitkään myös HW1:n ajaminen avo-Mustangilla, joten autovalinta oli selvä. Ei mikään varsinainen perheauto tai tilaihme (paksiin mahtui yksi matkalaukku), mutta hei, avo-Mustang. Auton vuokraus tehtiin myös etukäteen Alamon kautta. Yhdeksän päivän vuokra oli vakuutuksineen 349€.

 

Onnistunut pose avo-Mustangin ja HW1:n kanssa oli myös bucket listilla, mutta se jäi seuraavaan kertaan.

Los Angeles

Aloitimme reissun Losista.

Jos pitäisi valita joku paikka ja aika, missä olisin halunnut edellisessä elämässäni elää, olisi se minulle ehdottomasti 80-90 -luvun SunSet Strip. Rainbow Bar, Viper Room ja Whiskey-a-go-go ovat suoranaisia pyhiinvaelluskohteita ja pyyhin salaa onnen kyyneleitä silmäkulmastani, kun saan hengittää samaa ilmaa, joissa suuret kulttuurivaikuttajat ja idolini G’NR, Mötley Crue, Led Zeppelin, Doors etc. ovat aikanaan viettäneet aikaansa.

Joten matkaan kuului siis ehdottomasti hengailua näillä hoodeilla; pizzaa Rainbowssa, keikka Whiskeyssa, kaljaa molemmissa.  Valitettavasti keikkatarjonnassa ei sattunut ihan yhtä hyvä munkki kuin edellisellä reissullani muutamaa vuotta aikaisemmin. Tällöin Michael Monroe oli Pohjois-Amerikan kiertueellaan ja sattui keikalle juuri tuolloin Whiskeyhin. Olin siellä. Ja Sebastian Bach oli. Ja Izzy Stratlin.

Viivyimme LA:ssa viisi yötä. Tulimme iltakoneella, joten ensimmäinen vuorokausi meni lähinnä siinä. Majoitus oli Airbnb kautta West Hollywoodissa, aivan loistavalla sijainnilla, josta oli LA:lle epätyypilliseen tapaan jopa kävelymatka edes jonnekin. Tämä jonnekin oli tässä tapauksessa Hollywood Walk of Fame ja Farmers Market. Hollywood on itsessään melko ränsistynyt ja epäsiisti alue, ja pätkä, jossa Kiinalainen teatteri, WOF ja muut nähtävyydet sijaitsevat, lähinnä surullinen turistirysä. Toki handut pitää käydä sovittelemassa Marilynin jälkiin ja muutama tähti kuvata, mutta sen jälkeen kannattaa suunnata muualle. Farmers Market on taasen kauppakeskus, hieno toki ja onhan siinä vieressä asiallinen Food Court, mutta ei sen enempää.

 

Yllättäen kuva ei ole Hollywood Blvd:lta (eikä siinä ole Marilynin kädenjäljet) vaan Guitar Centerin rappusilta.

 

Yksi päivä vietettiin Universalilla, joka on kyllä mielestäni hintansa väärti, myös aikuisille. Halvimmat liput oli 100 euron luokkaa, mutta niillä pärjäsi ihan hyvin, koska jonoja ei juurikaan ollut. Jonon ohi -lippu maksaa muistaakseni muutamana kymmenen taalaa enemmän. Toki lienee peak season -aikaan ihan kannattava hankinta. Puistossa ekaksi parasta oli ajelu leffojen kuvauspaikoilla, tokaksi Simpson Ride. Studioille on kaikkein kätevintä mennä metrolla, koska tällöin voi nauttia pari bisseä vaikkapa Moe’sissa.

Auton eli sen avo-Mustangin otimme tokavikana LA päivänä, mikä oli vähän fifty-sixty, olisiko ollut järkevää jo aiemmin. Meidän tapauksessa ehkä ei. Auto piti hakea LAXilta ja ajoimmekin sieltä sitten rannalle. Auto parkkiin ja fillarit alle. Tähän muutekseen tipsi; tarkista zygien hinnat. Paikassa ei ole kartellia, niin kuin voisi äkkiseltään luulla, vaan kojujen hinnat vaihtelevat todella paljon. Halvimmillaan pyörän taisi saada alle kympillä pariksi tunniksi ja me maksettiin muistaakseni kolmekybää samasta ajasta (vitutti).  Ja samaa kamaa näytti olevan aikalailla kaikilla, vaikka hinnat vaihteli.

Pyöräilimme Venicelta Santa Monica Pierille ja takaisin. Hienoa mestaa ja luulenkin, että seuraavalla kerralla majoitumme rannalle, ja nimenomaan Venicen puolelle. Paikka vaikutti kaikin puolin aika chilliltä mestalta. Ei ehkä lapsiperhekamaa, mutta muuten.

Sunnuntaiaamuna pakkasimme auton (Mustangin paksiin mahtui siis tasan yksi matkalaukku, loput piti köyttää takapenkille) ja läksimme ajelemaan kohti Las Vegasia. Mittari näytti lähtiessä vajaata 30 celsiusta ja taisi parhaimmillaan kivuta matkan aikana 42:n. Ja ei, katto ei ollut auki koko matkaa.

Palaan Las Vegasiin myöhemmin.