72 päivää lomaan

Näin kertoo Norwegianin aplikaatio. Ja sehän ei ole kovin paljon se, noin kaksi ja puoli kuukautta, joten sitähän voi tässä sitten alkaa aktiivisesti odotella. Lennähdämme siis maaliskuun puolen välin tietämissä vuoden tauon jälkeen alppimaisemiin hiihtommiin. Tulee tarpeeseen, koska viime talvena ei tullut päivän päivää mäessä ja vähän veikkaan, etten saa itsestäni irti lähteä etelä-Suomen vuorille tänäkään vuonna. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Meillä on varattuna vajaan kahden viikon reissu, joka tarkoittaa kymmentä hiihtopäivää. Ja se on juuri hyvä määrä. Riittävästi, mutta ei liikaa. Huilipäiviä ei tarvitse välttämättä pitää, mutta jos nyt yhdelle päivälle sattuu paska keli, niin maailma ei kaadu (toisin kuin viikon reissulla, jolloin hiihdetään vaikka sataisi vanhoja mummoja Esterin hanurista). Ja koska kohde on tuttu, minulla taitaa olla, hetkinen, seitsemäs kerta samoilla kukkuloilla, ei eksymiseenkään mene aikaa. Tietää tasan mihin kandee mennä ja mitä jättää väliin. Jopa majoitus on neljättä kertaa samassa Landhausissa. Vähän niinku mökille menis. Jos joku kaipaa edullista majoitusta loistosijainnilla, voin suositella tätä. Paikan plussana oma sauna, jota ainakin me on saatu lämmittää miten haluttu. Sisustus on hieman retrohko, mutta ei kannata antaa sen haitata.

Olemme siis jumiutuneet hiihtolomailemaan tuonne Saalbachiin. Siihen on muutama syy, joista ei nyt merkityksettömin ole se, jotta kaveri asuu siellä. Mutta on niitä muitakin; hoodit on erinomaiset, rinteitä on paljon, offareiden saavutettavuus hyvä, hissikapasiteetti loistava (vai mitä sanotte 8 henkilön tuolihisseistä, joissa on lämmitetyt penkit?), hinnat naapurimaita edukkaammat ja etäisyys Salzburgin kentältä, jonne punavalkoiset siivet meidät kiidättävät, alle tunti. Ja koska paikalle mennään nimenomaan hiihtämään eikä hummaamaan, ovat tutun paikan edut kiistattomat, koska vuoret nyt on vuoria, eroavaisuudet tulee sitten sieltä kylästä (IMO).

Olen joskus aikanaan käynyt hiihtelemässä sekä Ranskan että Sveitsin puolelle (Chamonix, Verbier, Engelberg), mutta varsinkin tuon jälkimmäisen maan hintataso on aivan no go omalla rahalla. Hissiliput maksavat tuplat siihen mitä Itävallassa, samoin kuin ruoka ja juoma. Siinä missä missä me selviämme Itävallassa tuosta kymmenen päivän hiihtorupeamasta reilulla parilla tonnilla, palaisi Sveitsissä hommaan euroja yli tuplat. Ja siihen ei vielä kovin montaa apres ski -sessiota tarvitse viettää. Itävallassa rinneravintolassa syö ihan kelpo lounaan alle kympillä (gulassi taitaa olla n. 4 €) ja afteribisset on lähtökohtaisesti noin nelosen. Iltaruoka tehdäänkin sitten yleensä kämpillä, koska sen verran alppi-ilma toimistorottaa väsyttää, jotta ainakaan joka ilta ei kylille jaksa lähteä. Ja toki ollaan aina sen verran loppukaudesta mestoilla, jotta osa kylän anniskeluliikkeistä on laittanut kauden pussiin.

Toinen mihin ollaan jumiuduttu, on ajankohta eli keväthiihto aka semi-sohjo. Tähänkin on muutama perusteltu syy; hinnat, tyhjät mäet, aurinko ja lämpö. Hissijonoja ei käytännössä ole, hiihdellä saa lähinnä keskenään. Lumitilanne on tietty joka kerta jännitysmomentti, mutta kokemus on osoittanut, että ylhäällä on aina ja parina vuonna ollaan saatu kunnon dumpit liki vyötäröön asti. Joten laskettavaa riittää ainakin hoidetulla alueella. Lisäksi se, jotta kylässä alkaa olla meidän toukokuukelit, lopettaa talven jotenkin kuukautta aikaisemmin kuin täällä kotona.

 

 

Kylään laskut nyt käytännössä on keväällä aina tätä. Mutta eipä tuo nyt niin haittaa, tuossakin on oma fiiliksensä, kun ympärillä tuoksuu märkä nurmi ja lehmän kakka.

Yllättäen rakasta myös itävaltalaista safkaa. Ehdoton suosikki on Käsnock; spätzleitä ja juustoa. Ja voita. Sanoisin jotta nuudeleiden ja juuston suuhde lienee fifty-sixty. Senkun vetäisee, niin ai että, kyllä taas jaksaa. Olen tosin joutunut luomaan tähän rajoitesäännön, vain kaksi kertaa resissun aikana, koska muuten, noh, menisi joka päivä. Toinen suosikki on Bauernsalad eli spydäri salaattipedillä, tämä niihin hetkiin kun ”mä voisin ottaa vaan jonkun salaatin”. Ja jälkkäriksi Kaiserscmarrn (ilman rusinioita) tai vesipulla eli Germknödel. Vesipulla nimityksen olen keksinyt ihan itse, koska kyseessä on tosiaan omituinen, vesihöyryssä kypsytetty nahkea pulla, jonka sisällä on kirsikkahilloa. Tarjoillaan ehdottomasti voisulan ja sokeri-kaakaoseoksen kanssa. Toinen vaihtoehto olisi vanijakastike, mutta voisula on ihan ehdottomasti parempi. 

Käsnock (n. 2000 kcal/annos)

Germknödel.

Eikä toki pidä väheksyä Aperol Sprizin merkitystä; tämän kelpo juoman saa apres ski -tunnelmaa nostattamaan käytännössä kuudella eurolla. Himatarpeiksi voi hakea kaupasta Aperolia tarjouksesta kaksi (litran)pulloa yhden hinnalla (!!!) oikein sopivaan 15 euron hiihtopummihintaan.

Mutta nuo ovat kyllä maisemia jossa ihmisen on malko hyvä olla. Tästä syystä tuonne kai sitten aina vuosi vuoden jälkeen palailee lomapäiviä (ja rahoja) polttelemaan.

 

Lopuksi pari pro-tipsua:

Koska tuon hiihtoroippeen raahaaminen on jokseenkin työlästä, kannattaa ottaa siihen pistetystä effortista kaikki irti. Jos on tällainen vanha ja raihnainen, joka tarvitsee polvilämppärit, toimii ne paluumatkalla erinomaisena suojana niille tuliaisviinelle, jotka ei mahtuneet monoihin. 

 

Tuo polvilämpärisamppanja on muuten Lidilistä. Sekin vielä tuon maan etuja.

And it was New York New York

On kaksi asiaa, jotka aiheuttavat minussa jäätävän matkakateuden. Toinen on vuoret ja toinen New Yorkin skyline. Tämä tapahtuu jopa silloin, kun olen itse vielä kohteessa. Liki näin kävi viime viime viikolla; olimme palanneet kotiin neljä päivää aiemmin ja kaverin postatessa kuvan Staten Islandin lautalta, viiltävä matkakateus valtasi mieleni. 

Itä-rannikkon road tripimme viimeinen kohteemme oli siis New York, josta lensimme sitten myös takaisin kotiin. Olimme varanneet New Yorkiin viisi yötä, jonka arvelimme riittävän, semminkin kun olemme käyneet tuolla useamman kerran aikaisemmin ja kolunneet kaikki must see -paikat New York -passilla läpi. Lisäksi majoittuminen on sen verran tyyrista, jotta vuorokausia on pakko vähän rajoittaa. Aikaisemmilla reissuila olemme olleet selkeästi pidempään, yhtenä jouluna taidettiin olla jopa yli kaksi viikkoa, joten tällä kertaa oli pakko suunnitella vähän tarkemmin, mitä tehdään vai mennäänkö vähän sen mukaan, miltä tuntuu, ja hyväksytään se, että paljon jää taas näkemättä ja tekemättä. Ja jälkimmäiset kävi, enimmäkseen hengailtiin.

Niin kuin tuossa jo aiemmin mainitsin, majoitus on kallista. Huone Manhattanilla maksaa halvimmillaankin 120 taalasta ylöspäin. Hotellit, ne kälyisimmätkin, ovat yli 200 $/yö. Meidän majoitus oli tietty Airbnb kautta; huone pienestä kaksiosta. Halusin kämpän ehdottomasti enemmän alhaalta kuin ylhäältä, ja saatiinkin sellainen todella helmisijainnilta East Villagesta, aivan Stuyvesan Townin vierestä, vajaan kymmenen minuutin kävelyn päässä Union Squarelta. Talo oli rauhallinen, todella tyypillinen noilta hoodeilta löytyvä rakennus. Eli aivan ihan siis. Hinta oli piirun päälle 130 $/ yö.

Saapuminen meni erinäisistä säädöistä johtuen alkuiltaan ja koska tämän lisäksi satoi vielä vettä, oli tuon illan ohjelmassa ainoastaan ruokapaikan löytäminen. Käytämme aika paljon Lonely Planetin tipsejä ja ne ei pettäneet tälläkään kertaa. Mieli teki vähän meksikolaista ja paikaksi valikoitui liki naapurikorttelista Tacos Cuautla Morelos. Pieni paikka, joka selkeästi oli profiloitunut enemämmän home deliveryyn, mutta erinomaiset burritot oli ja halvat. 

Seuraava päivä valkenikin sitten aurikoisena ja lähdimme haahuilemaan vailla sen kummempia suunnitelmia ja päädyimme High Linelle. Puisto on Central Parkin ja Staten Islandin lautan lisäksi ehdottomasti top 3:ssa NYC:n ilmaisista nähtävyyksistä. Vanha junaradan pohja, joka on rakennettu puistoksi. Hienoja muraaleja, näkymiä kaupungille sekä puistomaista ympäristöä. Suosittelen ehdottomasti käymään. Kokonaispituus taitaa olla inan alle puolitoista mailia, joten kovin mittavastakaan lenkistä ei ole kyse. 

Puiston jälkeen päätettiin vielä ajaa etelään ja käväistä nopea shoppailukierros Centery 21:ssa. Käynti oli tuloksekas, koska sain yliviivata ostoslistaltani kaksi artikkelia; Uggit ja villakangastakin.  Zero pointin alueelle on rakennettu ja ja rakennetaan hurjasti. Sinne oli sitten viime käynnin noussut sekä uusi ostoskeskus että metroasema. Shoppailun jälkeen käytiin vielä ansaituilla after workeilla, joita muuten kannattaa tuolla oikeasti hyödyntää. Alennukset on hyviä ja usein tarjous kattaa koko hanaolut valikoiman. 

 

Illalla kävimme syömässä Katz Delissä, joka on aikaisemmilla reissuilla jäänyt väliin, kulttimaineestaan huolimatta. Pastramileipä oli maineensa veroinen ja lihaa siinä oli varmaan lähemmäs kiloa. Meininki tuossa ravintolassa on aavistuksen kaoottinen ja hetki menee, ennen kuin avautuu, kuinka homma toimii. Mutta yksinkertaisuudessaan; saat ovelta menun sekä kortin, johon tilaukset tullaan merkkaamaan. Tämän jälkeen menet johonkin tiskin edessä olevista jonoista ja tilaat tiskiltä haluamasi artikkelin. Saat tilauksen tiskiltä ja tilattu tuote merkataan tähän korttiin. Tämän jälkeen menet juomatiskille (jos siis juomaa haluat), tilaat juomat ja taas homma merkataan siihen korttiin. Sitten haet vapaan pöydän, nautit aterian ja syötyäsi menet kassan kautta ulos. Kuullostaa varsin iisiltä, mutta paikassa on koko ajan todella härdelli ja homman hahmottaminen otti tosiaan hetken. No mutta päästiin ulos ja ymmärrettiin myös maksaa. 

 

Seuraavat päivätkin kuluivat aikalailla puistohommissa; käytiin sekä Keskuspuistossa että East River Parkissa. Jälkimmäinen oli ihan uusi tuttavuus,  mutta mukava rauhallinen puisto, josta oli hienot näkymät sekä Manhattan että Brooklyn Bridgelle. Keskuspuistokierroksen jälkeen kuuluu tietty käydä Bryant Parkissa bissellä ja näin tehtiin nytkin. 

 

Koska olimme jonkinasteisella budjettimatkalla, olivat illallispaikat sen mukaiset; kävimme Shake Shackissa (tietty) ja parissa legendaarisessa pizzeriassa. Toinen oli John’s of Bleecker Street (nimensä mukaisesti Bleeckerillä) ja toinen Joe’s Pizza, joka oli aivan meidän hoodeilla, E14 streetilla. Jälkimmäinen on pystybaari-slice -tyyppinen mesta, ensimmäinen pieni, melko raffi ravintola, seinäkirjoituksineen ja julkkiskuvineen, jonne kannattaa varautua jonottamaan. Koitimme ensin urpo-turisteina päästä lauantai-iltana syömään, mutta jo seiskan-kasin pintaan jono oli vähintää kaksi tuntia, joten jätimme homman suosiolla viimeisen päivän lounaalle.

Shoppailuhommissa olen ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen saturaatiopisteen, koska jopa tuolla, shoppailijan taivaassa, jossa olen aikaisemmin pitänyt toimintaa jonkinlaisena normina, ei homma oikein kiinnostellut. Kävimme toki tekemässä hankintoja 21:n lisäksi Uniqlolla, A&F:lla sekä TJMaxxilla, mutta listan ohi en ostanut kuin yhdet kengät (Ralph Laurenin avokkaat 34$, niitä ei voi jättää kauppaan), mutta semmoinen yltiöpäinen rättien haaliminen tai edes hiplailu ei vaan huvittanut. Toki, eipä kyllä olisi ollut laukuissa enää tilaakaan; ruumaan menevä laukku näytti 18,8 kg, kabiini 8,8 kg. Eli jotain siellä sitten kuitenkin oli, koska lähtiessä painoa ei kovin paljon yli 10 kiloa ollut. Mutta sen verran laiskasti tosiaan Uniqlollakin suoritin, jotta joudun turvautumaan heidän nettikauppaan, kunhan liksapäivä koittaa. 

Tämä siis edellisiltä reissuilta, joten olen minä joskus tuonkin homman osannut.

 

Mutta ihanaa oli ja matkahaikeus on taas vallannut mieleni. Koen joka kerta, kun palaan kotiin, omituista haikeutta siitä, mitä jäi tekemättä ja näkemättä. Esimerkiksi nyt minua surettaa se, että skippasimme Brooklyn Bridgen (olen käynyt siellä varmaan kolme kertaa aikaisemmin), en nähnyt Vapauden patsasta, emmekä ehtineet syömään Mulberry Streetille. Mutta ensi kerralla sitten. 

 

 

Itä-rannikon road trip Boston – RockPort – NYC

Reissu on heitetty, lomat pidetty ja luottokorttilaskua odotellaan. Arkeen palaaminen on sujunut vähän niin ja näin, olen saanut vanhan ystäväni, unettomuuden taasen vieraaksi ja nukkunut viimeisen viikon aikana semmoiset virkistävät kaksi, maksimissaan kolme tuntia yössä, joten alkaa vähän siepata homma. 

Mutta loma oli hyvä ja New York ei petä koskaan. Lähdimme matkaan vajaan parin viikon turneellemme lentämällä Bostoniin syyskuun alussa. Lensimme ensimmäistä kertaa Amerikan maalle Norwegianialle ja lukuunottamatta pientä lähtöselvitysruuhkaa Helsingin kentällä, ei ole kyllä moitteen sanaa heille taaskaan. 

Bostoniin saavuimme illalla seiskan pintaan ja sielläpä sitten alkoikin hankaluudet, kun piti saada auto. En tiedä mitä ko. autovuokraamossa tapahtuu, mutta annan vahvan suosituksen; vältä Thrifty -vuokraamoa. Olimme varanneet ja maksaneet auton etukäteen ja aina aikaisemmin tämä on toiminut niin, että kävelet sisään ja ajat puolen tunnin päästä ulos. No, nyt seisoimme vielä puolentoistatunnin päästä jonossa ja meitä ennen oli ollut kaksi asiakasta. Homma oli aivan farssi ja saimme auton vihdoin liki kolme tuntia sen jälkeen, kun olimme jonoon asettuneet. Auto itsessään oli sitten ihan kelpo peli, Kia Sportage, mutta lievässä matkaväsymyksessä meinasi kyllä pinna palaa siihen hommaan. 

Ensimmäisen yön majoituksen olimme onneksi varanneet aivan lentokentän liepeiltä, Revere Beachilta, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vaikka olen Bostonissa muutaman kerran aikaisemmin käynyt, oli tämä alue minulle aivan uusi tuttavuus. Nimensä mukaisesti siellä on ranta, liki kolme mailia hiekkaa. Alueella on paljon omakotitaloja ja meidänkin Airbnb -majoitus oli sympaattisessa beach house -tyyppisessä residenssissä. Mutta suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, jos Bostonissa pyörii. Paikalle pääsee keskustasta kätevästi metrolla. 

 

Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Rock Port, johon ajelimme seuraavana päivänä. Bostonista on Rock Portiin vain noin 40 mailia, joten perillä oltiin hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen, koska aikaero (ja jäätävä nälkä) herättivät jo vähän viiden jälkeen hiipparoimaan pitkin Revere Beachin katuja. Tuolle ensimmäiselle Rock Port päivälle sattui aivan kaamea helle; lämmintä oli parhaillaan liki 40 astetta (celsiuksia siis), joten vähän tuskaista oli kylällä hengailu. Käppäilimme kuitenkin ympäriinsä parhaamme mukaan ja koitimme välillä löytää ilmastoidun paikan mihin päästä vilvoittelemaan.

Rock Port on ihan kaunis paikka, mutta kokonaisuudessaan sanoisin jotta kohteena aprox njääh. Jos pitää valita, mene ehdottomasti Cape Codille (joka on siis aivan super). Voi toki olla, että tämä ennakko-odotus hieman latisti meidän tunnelmaa, mutta aikalailla noin. Paikassa ei oikein ole kunnon ruokatarjontaa ja varsinkin näin sesongin ulkopuolella (kyllä, syyskuun alku on out seasong), moni paikka oli jo kiinni tai sulki ovensa kuuden-seitsemän pintaan illalla. Lounaaksi saatiin sentään hummeria ja paikkakin oli oikein mukava Roy Moore Lobster , mutta illalla jouduttiin sitten tyytymään ihan vaan pizzahommiin. Semmoinen mielenkiintoinen yksityiskohta paikasta; kaupoissa (näitä oli siis kaksi) ei myydä lainkaan alkoholia. Ei edes bisseä. Ja ravintoloistakin juomaa sai vain jos tilasi ruokaa. Eikä kaikista edes silloin.

 

Toisena päivänä ajelimme vajaan kymmenen kilometrin päähän Gloucesteriin, joka näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut se mukavampi yöpymispaikka. Gloucester on vajaan 30 000 asukkaan vanha kalastajakaupunkin ja siellä on sitten ruokatarjontaa vähän enemmän. Ja kaljaakin sai terassilta. Ja viiniä. Paikka on nykyään aika turistirysä, mutta ihan kaunista katseltavaa. Muiden nähtävyyksien ohella täältä voi bongata Fisherman’s Memorial -patsaan, jonka muistolaatoista löytyy myös Meren raivo -elokuvasta tuttuja henkilöhahmoja. Itse elokuvastakin taitaa olla osia kuvattu tuolla. Ainakin varsinaiset tapahtumat (ne oikean elämän siis) sijoittuvat tuonne. Tälle annan siis suosituksen.

Tällä samalla reissulla kävimme käppäilemässä lähistöllä olevassa kansallispuistossa Halibut Point state parkissa. Alue sinällään ei nyt ollut mikään ääri-päräyttävä (odotin jotain Gran Canyon -tyyppistä kokemusta), mutta siellä sattui hassu kohtaaminen. Menimme tuonne rantaan, mistä alla olevat kuvatkin ja siellä vastaan tuli, sanoisin noin seitsemissäkymmenissä oleva setä, joka alkoi siinä niitä näitä pamlaamaan. No, hetken kuluttua selvisi, että kaverin nimi oli Jussi jotain, olisi ollut tyyliin Mäkinen tai vastaavaa ja hän oli toisen polven amerikan suomalaisia, jonka vanhemmat olivat aikanaan muuttaneet jostain pohjanmaalta Maineen. Suomea kaveri osasi terve, terve ja näkemiin verran, mutta oli kuulema joskus lapsena siellä vanhempiensa kotihoodeilla käynyt.

Tästä sitten siirryttiinkin pikaisen outlet -visiitin kautta reissumme kyläilyosuuteen. Lapsuuden ystäväni asuu Bostonin pohjoispuolella ja saimme kunnian olla heidän vieraana kolmisen päivää. Pistäydyimme matkalla Portsmouthtissa, joka oli kyllä myös oikein pittoreski paikka. Kunnon New England -tyylia ja niin pois päin.

Kyläilyosuuden käytimme lähinnä pingiksen peluuseen, koiran rapsutteluun ja paskan jauhantaan. Pari vierailua lähiostarin Marshallissa ja Trade Jackissa, eipä juuri muuta. Erittäin rentouttavat päiviä, sanon. Tiistaiaamuna ajeltiinkin sitten Bostoniin.

 

Bostonissa oli tosiaan ainoa ajatus käydä syömässä Quincy Marketilla hummeria ja hengata keskustassa (ja ottaa ehkä pari lasillista). Tämä onnistuikin liki täydellisesti, ainoa haksahdus oli visiitti A&F:n farkkualessa, mutta muuten pysyimme suunnitelmassa. Tuolla olisi periaatteessa voinut ehkä olla vähän pidempäänkin, mutta koska halusimme reissua suunnitellessa maksimoida nimenomaan NYC:ssa vietetyn ajan, jätimme tuon Bostonin yhteen yöhön. Kurvasimme siis aamubussilla kohti New Yorkia.

Olen muutaman kerran aikasemminkin mennyt tuon välin bussilla, mutta tämä nyt käyttämämme Boltbus on kyllä ollut ehdottomasti paras. Ok siisti bussi, nettiyhteys ja ei yhtään stoppia matkalla. Matka taisi kestää reilun neljä tuntia ja niistäkin seisottiin liki tunti Manhattanin ruuhkissa. Ja kustansi 7 taalaa per pää. Päätepysäkki on NYC:ssa melko lähellä PennStationia, aivan rannassa 38 ja 39 kadun välissä. Sieltä on toki vähän kävelyä lähimpään metroon, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömätön edes matkalaukun kanssa.

Varsinaiseen matkan New Yorkin osuuteen palaan myöhemmin. 

Lomia odotellessa – eli itärannikon road trip budjettimatkalla

Vaikka käsittämättömän kuuma ja pitkä kesä meni duunissa muiden lomaillessa, harmittaa tässä kohtaa yllättävän vähän, kun on vajaa kuukausi oman loman alkuun. Ja mahdollista postyymia harmistusta vähentää vielä se, että aikaisemmin haaveilun tasolla ollut lomasuunnitelma realisoitui joku aika sitten lentolipuiksi ja sittemmin varatuiksi majoituksiksi. Vähän tuli muutoksia, se kuuluu tietysti asiaan; Cape Codin sijaan suuntaamme hieman pohjoisemmaksi, Rock Portin alueelle. Mutta perusraamit piti kutinsa; mini-roadtrip itärannikolla odottaa. 

Matka-ajaksi valikoitui syyskuun alku. Lennämme 5.9. Bostoniin, nappaamme auton, ajelemme kymmenisen mailia kentältä pois päin ja jäämme tähän ensimmäiseksi yöksi. Lento perillä vasta seiskalta illalla, joten päädyimme sen takia tähän ratkaisuun, koska voi olla, jotta matkakiukku nostaa hieman päätään tuossa kohtaa. Aamulla jatkamme sitten uusin voimin kohti Rock Portia. 

Matkaa Bostonista Rock Portiin on vain reilut nelisenkymmentä mailia ja ajatus on ajaa rantaa pitkin. Tästäkin syystä siirtyminen kannattaa ajoittaa päiväsaikaan pimeän sijaan. On maisemien anti huomattavan paljon isompi kuin pimeässa. Minulla ei ole mitään aavistusta, mitä tuohon matkan varrelle sijoittuu. Enimmäkseen odotan näkeväni jäätävän hienoa New England atmösfääriä ja muuta semmoista Gantin kuvastotunnelmaa. Mutta koska matka tosiaan on lyhyt, on siinä mahdollisuus sitten ottaa pit stoppeja sen mukaan, kun joku kiinnostava kohde löytyy.

 

Rock Port itsessään on vanha, jo 1600-luvulla perustettu, piskuinen kalasatajakylä (vajaa 7000 asukasta), joka nykyään on käsittääkseni melkoinen turistirysä, mutta kuvien perusteella hyvinkin vierailun arvoinen paikka. Lähistöllä on lisäksi muitakin saman tyyppisiä pitäjiä ja tuonne olemmekin varanneet majoituksen kahdeksi yöksi. Lähinnä ajatus on istuskella rantakojuissa syömässä hummerihodareita, Clam Showderia, nauttia lasi tai pari kylmää valkoviiniä ja sen semmoista. Googlen avulla olen tulkinnut välimatkat semmoisiksi, jotta pyörällä pitäisi pärjätä. Eli sitä valkoviiniä voi ottaa vähän reilumminkin. 

Rock Porti jälkeen tulee todellinen live like a local -osuus; kolme yötä Bostonin esikaupunkialueelle sijoittuvassa pikkukaupungissa, Wilmingtonissa. Lapsuuden ystäväni asuu siellä, joten siksi tämä valinta. Enkä valita, kaupunki vaikuttaa kuvien perusteella todella sympaattiselta ja ystäviä on aina kiva nähdä. Ja heillä on uima-allas. Ja koira.

Loppulomaksi siirrytäänkin sitten varsinaiseen asiaan eli NYC:n. Auton päädyimme jättämään Bostoniin, koska bussimatka BOS-NYC on liki ilmainen (11$/hlö) ja olemme tuon välin pari kertaa jo aiemmin ajelleet. Mutta annan vahvan suosituksen tuolle pätkälle, jos roadtripille joskus päätyy. Ja ehdottomasti stoppi New Havenissa, jos New England- ja IVY -meininkin yhtään kiinnostelee. Yalen kampusalue on minusta jopa kivempi kuin Harvardin, ja se on aika paljon se.

Bostonin majoituksesta meinasi tulla matkan issue. Halusimme olla siellä kuitekin yhden päivän (ja yön), mutta voi hyvää päivää, kuinka kallista siellä(kin) on majoittua. Käytännössä keskustan alueelta ei saa hotellia alle 300$ yö. Ensin olin siis ajatellut, että voisimme olla tässä kohtaa yhden yön (porvareina) hotellissa, mutta pienen hintaselvittelyn jälkeen klikkasin Airbnb auki. Kolmesataa on nyt vaan too much. Sillä tässä kohtaa säästetyllä kahdellasadalla taalalla saa jo aika paljon. Esimerkiksi kahdet UGG:t.

New Yorkiin kurvaamme siis paikallisella Onnibussilla Bolt Busilla. Liput hankin kätevästi interwebsistä. Aikaisemmin olen matkannut tuon välin sekä GreyHoundilla, että kiinalaisomisteisella WungWah -linjalla. Näistä tuo jälkimmäinen joutuikin sitten liikennöintikieltöön aika pian sen jälkeen, kun olin reissun heittänyt. Jarruongelmia tai jotain. Mutta väli on todella kilpailtu ja käytännössä kympillä pääsee aina, liikennöitsijästä riippumatta. Junien hintaa en tiedä, mutta ymmärtääkseni ne ovat ihan jonkun verran kalliimpia.

Matka kestää reilun neljä tuntia, perillä ollaan iltapäivästä. Majoitus meillä on East Villagessa, alle mailin päässä Katz’s Delistä, joten kelpo brekuja on tiedossa, luulen. NYC:n meillä ei ole mitään kummempia suunnitelmia. Tarkoitus olisi ehkä vuokrata pyörät, zygäillä sekä CentralParkissa että Brooklynin puolella, syödä pizzaa, käydä Shake Shackissa, juoda kaljaa, hengailla päämäärättömästi kaduilla ja mitä siellä nyt yleensäkin tehdään. Ostoslista toki on, mutta ei mahdoton (joskus on ollut näinkin), mutta palaan siihen viikonloppuna, kun olen inventoinut vaatekaapin ja kartoittanut siellä ammottavat tarpeet. 

Ja koska luvut kiinnostaa (ainakin itseäni), niin tässäpä: Matkapäiviä meillä tulee yhteensä 13 (paluulento lähtee 17.9. illalla). Pakolliset kustannukset on tähän mennessä kahdelta hengeltä reilut 2200€. Näistä majoitus nielee 1200€, lentoihin meni noin 800€ ja auto viikoksi sen parisaataa. Eli kun on valmis ”vähän” tinkimään majoituksesta, pystyy noillakin hoodeilla reissaamaan ihan kohtuu budulla. Jos valitsee hotelliyöpymisen NYC:ssa,  se vähintään kolminkertaistaa majoituksen hinnan. Siihenkään ei vielä todellakaan pääse valitsemaan paikkaa high end – päästä, vaan ennemminkin sieltä low:n puolelta. Mutta valintojahan nämä. Ja rahakysymyksiäkin tietysti.

Ostoslista New Yorkiin (Part 1)

Vaikka viikonloppuinen vaateinventaario osoitti aika selkeästi, että varsinaisille shoppailuorgioille ei reissussa ole tarvetta, olen muutaman hankinnan kuitenkin päättänyt tehdä. Vaikka olen ostoskeluani vähentänyt todella radikaalisti, kuuluu tietynlainen kaupoissa luuhailu aina kiinteänä osana New Yorkin reissuihini. Ja onhan se todella tyydyttävää, kun bongaa jonkun helmen Centery21 rekistä liki 90% alessa. 

Mutta listalla on siis hankintoja, jotka olivat siellä jo ennen kuin reissuun lähtö realisoitui. Joten asian voi nyt sitten hoitaa samalla. Näiden alla mainittujen lisäksi ostolistalla on aina sukkia (TH:n ja UnderAmourin sukat maksaa tuolla alle puolet meidän hinnoista) sekä Calvin Kleinin rintsikoita. Joten niitä tuodaan siis nytkin.

Villakangastakki. Haluan klassisesti leikatun, mielellään kapeamman kuin leveämmän ja maksimissaan polven yläpuolelle ulottuvan takin. En ole ihan varma, olisiko takki parempi yksi -vai kaksirivisenä, täytyy vähän sovitella. Lisäksi häilyn väreissä musta, navyn ja kamelin välillä. Musta tuntuu tällä hetkellä vahvimmalta ehdokkaalta, mikä on ehkä villakangastakin värivalintana kahden valkoisen koiran talouteen kaikkien järjettömin. Mutta katsotaan, katsotaan.

Alla olevat kuvat on napattu Macy’s:n sivuilta ja antavat osviittaa mallista, mitä haen. En valitettavasti pääse katsomaan lempimerkkieni eli Ralph Laurenin ja Tommy Hilfigerin vaatteita, koska ne on jostain syystä blokattu Eurooppaan (enkä jaksa laittaa VPN:ää päälle huijatakseni asiaa). Joten, vaikka en lähtökohtaisesti ole kovin innoissani tuonne Macy’s:n ostoksille lähtemään (minulla menee aivan välittömästi hermo sen paikan kokoon), joudun varmaan kuitenkin käymään katsastamassa tarjonnan paikan päällä. Täytyy toivoa, jotta siellä olisi joku infernaalinen ale tuolloin, rauhoittaisi kummasti hermoa.

 

Duck Boots. Nämä on pakko saada ja jos en muualta löydä, menen sitten hakemaan ne tuolta. Maailman kätevimmät kengät Helsingin talveen ja kätevyyden lisäksi tykkään myös ulkonäöstä. En ymmärrä miksei näitä saa Suomesta käytännössä mistään. Onko vähän sopivampi kenkä meidän puolivuotta kestävään syksyyn kuin mokkasaapas.

Ja sitten mun luottokauppa Uniqlo. Ne kaikki kymmenet kashmir -ja merinovillaneuleeni ovat käytännössä tuolta ja neuleiden hintalaatusuhde on lyömätön. Merinovillaiset neuleet maksaa alle 30 euroa ja vastaavat kashmir alle 100 €. Lisäksi he ovat ainakin ilmoittaneet käyttävänsä vain mulesing -vapaata villaa. Sattuneesta syystä pitkähihaisille neuleille ei nyt ole sitten tarvetta, mutta lyhythihaisille sen sijaa olisi. Ajattelin laittaa listalle tämän (alla). Hinta on varsin kohtuullinen 24,90 €, joten ehkäpä myös musta? Toki Uniqlota saa tilattua Suomeen ja nythän heidän liike on avautunut myös Tukholmaan, mutta niin kuin tuossa aikaisemmin mainitsin, shoppailu kuuluu minusta kiinteänä osana NYC:n matkaan.

 

 

Lisäksi tekisi mieli myös tätä. Mutta katsotaan nyt, koska tuo on juuri sitä mitä en todellakaan tarvitse.

 

Noiden Duck Bootsien lisäksi mä olen ihminen joka pitää UGGeja. Ja on oikeasti sitä mieltä, että ne on myös kivan näköiset. Ja koska nyt Amerikaan päästään, aion ostaa entisten puhkikäveltyjen tilalle uudet (tai itse asiassa kahdet).

Nämä, short mittaiset 

 

ja sitten näm minit. Värit on nuo Chestnut ja Chocolate, mutta kummin päin, se on vielä auki. Itseasiassa suosin noissa kengissä ennemmin EMUja, koska niissä on minusta kestävämpi ja ei-ihan-niin-raivoliukas pohja, kuin UGGeissa. Emuja on aika hyvin ainakin aikaisemmin ollut 21:ssa saatavilla. Maksoivat muistaakseni nuo minit jotain 80 taalan luokkaa ja shortit kympin verran enemmän. EDIT: kävin interwebsissä vakoilemssa ja nyt siellä näyttää olevan sitten UGGeja muttei Emuja. No hinta on aika sama, minit saa alle satkulla ja Bottom UGGit irtoaisi vajaalla 120 taalalla. Ehkäpä sitten ne.

 

 

 

Ai juu, ja ne farkut. Tuolla AE:n sivuilla on jotakuinkin kolmesataa mallia, joten vähän haulikolla menee, mutta luulen että nuo mun aikaisemmat on tätä mallia. Eli noita sitten n-määrä, x-väreissä. Vähän kyllä mietin, jotta pitäiskö rohkeasti kokeilla jotain vähän korkeampivyötäröisiäkin, kun niitä tuntuu nyt olevan tarjolla (high, extra-high, extra-extra-high…), mutta jotekin mulle tulee niin pahat kasarivibat, jotta voi jäädä väliin. Toisekseen mä en tiedä, kuinka hitossa mä saisin mun röllömahan tungettua niihin, liki kainoloihin asti ulottuviin pöksyihin? No mutta katellaan tätäkin. Jos sattuis hyvä mahapäivä matkalle, niin voisi koittaa ;).

Mutta siinäpä niitä, listalla olevia. Varmasti muitakin ohittamattomia löytöjä tarttuu mukaan, mutta minulla on kyllä sillä tavalla vahva usko omaan harkintakykyyn, jotta ihan hallitsemattomasti ei pitäisi shoppailumopon karata. Ehkä.

Live like a local – eli kuinka meillä reissataan

Hesari  ja Yle kirjoittelivat tuossa keväällä / alkukesästä juttuja miten ”Live like a local” -tyyppinen matkailutrendi on yhä suositumpi tapa kokea ja nähdä paikkoja. Artikkeleissa kuvattiin, miten matkailijat haluavat yhä enemmän nähdä sitä ihan oikeaa paikallista elämää, arkisia asioita, niitä juttuja, jotka ovat paikallisille itsestään selvyyksiä. Ilokseni havaitsin, että olemme jo useamman vuoden toteuttaneet melkolailla oppikirjamaisesti kyseistä trendiä. Täysin tietämättöminä siitä, että olisimme jonkinlaisia early adaptereita tällä saralla. Tässä kohtaa olisi toki siistiä kuitata, että matkailukäyttäytymistämme on ohjannut pelkästään ideologia, mutta tosiasia on, että rahalla on ollut suuri merkitys siihen, miten tähän on ajauduttu. Koska rahaa ei ole rajattomasti, eikä edes runsaasti käytettävissä, on sillä mitä reissatessa painottaa, aika iso vaikutus siihen, kuinka usein ja minne pääsee lähtemään. Ottamalla reippaasti edukkaamman majoituksen, syömällä muovituolimestoissa ja tutustumalla paikkoihin paikallisten avustuksella säästää pitkän pennin seuraavia reissuja varten. 

Ja onneksi en nyt mikään varsinainen resortti- tahi all inclusive -ihminen olekaan, joten en koe mitenkään erityisesti jääväni paitsi mistään. Olen aikuisen elämäni aikana ollut yhden kerran pakettimatkalla (ensimmäinen Thaimaan reissuni, johon päädyin sattumien kautta lähtemään loppujen lopuksi yksin) ja se on riittänyt. Ei ole minua varten nuo reissut.

Meillä (loma)reissuja tulee vuodessa 4-6 riippuen vähän siitä, mitenkä joulunpyhät asettuu. Jos asettuu hyvin, kuten esimerkiksi tänä vuonna, koitamma päästä myös jouluna jonnekin vähän pidemmälle, koska rahan lisäksi myös lomapäivät ovat palkkatyöläisellä rajatut. Joten hyvänä vuonna menee niin, että käymme reissussa syksyllä, jouluna ja keväällä. Näistä tuo kevään reissu on melkein aina viikko tai kaksi Alpeilla hiihtämässä. Muut vaihtelee vähän fiilksen mukaan. Euroopan viikonloppuja yritetään käydä tuon lisäksi 2-3 per vuosi, vähän rahatilanteen mukaan.

Lennot

No mitenkä ne matkailueurot sitten sijoitetaan, jotta tuottosuhde on mahdollisimman korkea? Huomaan, että homma toistuu aina samalla tavalla (paitsi tuo hiihtäminen, mutta palaan siihen joskus toisten). Keksimme jonkun kohteen, jossa haluamme käydä ja sen jälkeen alamme (tai siis minä alan) selvittää, kuinka sinne pääsee mahdollisimman halvalla ja kuinka pienellä budjetilla siellä voi tulla toimeen. Halpojen lentojen löytämistä helpottaa se, että loma-aikamme eivät ole sidottuja koulujen loma-aikoihin (paitsi tuo joulu tietty) ja molemmilla on niin helmi työnantajat, että joustoa loman pitämisajankohtaan ja aloituspäiviin on käytännössä rajattomasti. Joten voimme aina lentää ns. halpoina päivinä. Toki tämä tarkoittaa varsinkin kaukolennoilla yleensä vähintään yhtä vaihtoa, mutta usein näissä säästää satasia ja kahdelta hengeltä säästö on jo aika iso. Ja onhan se loungeissa seitin ohuiden pk:den vetäminen tavallaan ihan jees. Pääsee lomatunnelmaan. Eli kannattaa hankkia Diners tai Amex jo pelkästään tätä käyttöä varten.

Halpojen lentojen kalasteluun olen todennut parhaimmaksi Facebookin lentoaiheisetryhmät; Halvat lennot, ParisRio, Lentodiilit ja mitä näitä nyt on. Lisäksi tietty Norwegianin alet ovat aika lyömättömiä, varsinkin Euroopan sisäisillä matkoilla. Iceland Air on myös hyvä vaihtoehto Atlantin ylityksille ja Islanti on aivan ehdoton stop-over paikka,jos siihen vaan on mahdollisuus. Noilla pidemmilla lennoilla kannattaa olla tarkkana matkatavatoiden hinnoittelun kanssa; hintaa heilahta helposti reilu satku lisää, jos niistä joutuu erikseen maksamaan. 

Majoitus

Sen jälkeen kun Airbnb yleistyi, olemme käytänössä käyttänee vain sitä. Poikkeuksena joudun manitsemaan loppukesän Tukholman reissun, koska siellä meillä on ihan oikea hotelli(!) ja jopa keskustasta. Mutta noin muuten. Ja valitsemme käytännössä aina huoneen, emme siis todellakaan mitään hienoa asuntoa tai taloa jostain uber-kalliilta mestalta. Ja kertaakaan ei olla jouduttu pettymään. Päinvastoin. Pari kertaa on pitänyt ihan tirauttaa itkut lähtiessä, kun isäntäperhe on ollut vaan niin ihana ja symppis. 

Edukkaiden majoitusten käyttäminen vaatii tietysti vähän perehtymistä kohteen sijaintiin ellei se ole entuudestaan tuttu, koska monesti kuvaukset ovat, noh, ehkäpä vähän optimistisia sijainnin suhteen. Varsinkin isoihin kaupunkeihin mennessä kannattaa käyttää aikaa siihen, jotta varmistaa, että alue on turvallinen. Mainitsen nyt vaikka SF:n, jossa keskeiseltäkin näyttävä sijainti voi oikeasti olla aivan hasardi, ellei tiedä mistä ottaa. Samoin kuin Aasiaan mennessä kandee vähän Googlata, mitä paikasta sanotaan (puolueettomasti). Olemme itse joutuneet kerran umpi homeiseen hotelliin, jonka piti olla kaikin puolin ok ja loistavalla sijainnilla. Tämä siis ihan perinteisessä turistirysässä Ao Nangissa, johon menimme sukeltelemaan jokunen vuosi sitten.

Oleminen

Majoituksen lisäksi paikan päällä käytetyt eurot on tietenkin se, joka nielaisee melko suuren osa matkabudjetista, joten tästäkin syystä oma keittiö, edes pieni sellainen on aina iso säästö, koska jatkuva ulkona syöminen on paitsi kallista, myös loppupeleissä hieman puuduttavaa, varsinkin jos on pidempään reissussa. Itse koitamme paikan pällä käyttää mahdollisimman paljon paikallisten yrittäjien palveluita; syödään muovituolimestoissa ja hodarikärryistä, ostetaan ruuat siitä intialaisten pitämästä marketista Whole Foodsin tai 7-11:n sijaan, käydään hieronnassa, vuokrataan pyörät, käydään sukeltamassa ja mitä näitä nyt on. Tällöin saa edes vähän oikeutustaan niille lentomaileille, kun pyrkii jättämään euroja paikallisen talouden tukemiseen. 

 

 

Suunnitelmat on tehty muutettaviksi -etenkin lomasuunnitelmat

Kirjoittelin tuossa jonniin aikaa sitten lomasuunnitelmista, tai no enemmänkin haaveista ja siinä kohtaa näytti vielä siltä, että hiellä ja verellä ansaitut lomapäivät kulutettaisiin Lofootteja kierrellen. No, aina tai edes yleensä, ei mene niin kuin suunnittelee ja kävipä niin, että yksi asia johti toiseen ja totesimme, että kiinnostelisi kuitenkin ehkä lennähtää Atlantin toiselle puolelle ja käydä pienellä road trip -tyyppisellä reissulla itärannikolla. Eli nyt sitten kyttäillään makuupussitarjousten sijaan halpoja lentoja syyskuulle joko NYC:n tai Bostoniin. Tavallaan olen ehkä salaisesti tyytyväinen, jotta asia sai tämänmoisen käänteen, koska NYC on henkinen kotini (Saalbachin ja ulkosaariston lisäksi), enkä ole nyt kolmeen vuoteen päässyt siellä käymään. 

Koska reissuja on suunnitteilla joululle ja keväällekin, on budjettimme hyvin maltillinen. Toivon saavani lennot alle 400 eurolla, mieluiten lähempänä kolmea, majoituksessa suositaan mahdollisimman pitkälle Airbnb -tyyppisiä ratkaisuja ja safkat haetaan sieltä mistä halvalla saadaan. Tokipa tämä ei juurikaan poikkea normaalista matkustusformaatistamme, mutta varsinkin tuo NYC on sen verran hinnakas halvimmillaankin, että vaatii vähän suunnitelua, jottei koko matkakassa pala siellä.

Jos kaikki menee niin kuin on ajateltu, aloitamme reissun Bostonista. Lapsuudenkaverini asuu vajaan puolentunnin ajomatkan päässä sieltä, joten pari ensimmäistä päivää olisi ajatus viettää heillä. Tämän jälkeen kaikki onkin auki. RockPort ja Manchester-by-the rannikolla kiinnostaisi ja ovatkin päivämatkan päässä kohteestamme, mutta lisäksi haluaisin käydä CapeCodilla tai Marthas Vine Yardilla. Ratkaisun paikka onkin oikeastaan siinä, kuinka monta päivää haluaa viettää Nykissä. Lomapäiviä olemme koko reissuun budjetoineet maksimissaan kaksi viikkoa, joten ihan mahdottomia aikoja ei pysty vaikkapa tuolla CapeCodilla oleilemaan, jos Nykiin haluaa vaikka viitisisen päivää jättää. 

 

Mutta koska ei ole vielä edes lippuja, on kaikki mahdollisuudet auki (kohteen muuttumista myöden). Reissujen suunnittelu on kyllä vaan jotenkin niin ihanaa, melkein yhtä siistiä kuin itse reissaaminen. Ilmassa on semmoista kutkuttavaa jännitystä ja odotuksen väreilyä. Eeppisesti kuumottavin hetki on kuitenkin ehkä se, kun istutu lentokentän loungessa odottamassa koneen lähtöä.

Kuva on edelliseltä reissultamme Cape Codin Provincetownista. Ymmärrätte varmaan, miksi kaipaan sinne takaisin.

 

 

Lomahaaveilua

Toukokuun kelit on olleet vähintäänkin aika jeppiskamaa ja varmaan tästä syystä käynnistäneet minulle vähän vieraan lomahaaveilun. Vieraan siksi, että yleensä meillä on aika selkeä suunnitelma, mihin vuoden lomapäivät käytetään ja niitä ei käytännössä käytetä ikinä kesäloma-aikaan, vaan aina ripotellen pitkin vuotta (ja enimmäkseen talvella). No, nyt on kuitenkin tilanne, että yhtään reissua ei ole buukattu (ellei lasketa G’nR -keikkaa Tallinnaan ja viikonloppua Stokikseen), joten päiviä on rutkasti jäljellä, eli tavallaan kaikki on vielä mahdollista. 

Mitä mä sitten haluaisin?

No mä haluaisin lähteä pitkästä aikaa NYC:n. Edellisestä reissusta on tulee syksyllä kolme vuotta ja vois taas lähteä käymään. Olen käynyt paikassa muutaman kerran aikaisemmin ja mitään sen suurempaa agendaa en matkalle hae, kunhan hengailisin, vähän ostelisin asioita ja hengittäisin paikan atmosfääriä. Istuskelesin Bryant Parkissa ja käppäisilin Est Villagessa. Viikko riittäisi, myös lompakkolle luulen.

Sit mä haluisin saaristoon. Nauvo, Kökär, Utö nyt ainakin. Koska ei ole venettä, pitäisi mennä yhteysaluksilla, mutta pääseehän sitä niilläkin. Meillä oli edellisessä elämässäni purjevene ja kesät tuli aikalailla pyörittyä noilla hoodeilla. Hienoja paikkoja, varsinkin nuo ulkosaariston mestat.

Ja Hankoon olisi kiva mennä. Huolimatta siitä, että siellä on heinäkuussa puolet Helsinkiä. Hanko on vaan niin siisti mesta; kuumat päivät rannalla ja makasiinin terassit iltojen pimetessä, me like. Parasta olisi tietty tässäkin, että illan päätteeksi voisi kömpiä omaan veneeseen, mieluiten Itämeren portin puolelle, mutta ihan Itäsatamakin kelpaisi. Mutta joutunee tyytymään ihan kuivan maan majoitukseen, jos nyt tuonne asti edes pääsee.

Ja sit Turku vois olla kans kiva. Olen ollut siellä monena vuonna silloin kun Ruisrock oli vielä entisensä, mutta aika hintsusti siinä kerkesi muualla hengata kuin Börssin terassilla ja Ruissalossa. Jokilaivat kiinnostelisi ja muutama hyvä ravintola (Kaskis ja Tintå nyt ainakin). Osallistuin tämä mielessä toiveikkaana johonkin Facebookin äänestykseenkin, jossa on palkintona muistaakseni 150 € majoituslahjakortti Turkkuseen. Piti äänestää paras ravintolalaiva. Äänestin sitä mitä kaikki muutkin olivat äänestäneet, Svart Rudolfia, koska minulla ei ole mitään käryä, minkä nimisiä anniskelupaikkoja Aurajoki yleensäkin tarjoaa. Toivottavasti tuo on hyvä, jottei mene ääni hukkaan.

Se pakollinen Ruisrock -kuva.

Vaikka eihän siinä Ruissalossakaan mitään vikaa ole. Tai ollut, silloin kun siellä vielä soitettiin kelpo rock-musiikkia. 

Ja Lofooteille. Tämä on itseasiassa semmoinen, joka saattaa jopa realisoitua. Olen käynyt Norjassa ainoastaan kerran, päiväreissulla Skibottanilla ja paikka kyllä vakuutti. Ajatus olisi mennä ihan omalla autolla, yöpyä teltassa/autossa, tehdä ruokaa Trangialla ja niin pois päin. Eli jos jolla kulla on hyvä ideoita tämän tyyppisen reissun toteuttamiseen, otan vinkkejä vastaan. Muutamaksi yöksi tarvitaan joka tapauksessa joku majoitus johon tulee lämmintä vettä (mielellään suihkusta), joten näistä myös tipsejä, kiitos. Ajankohta reissulle tulee todennäköisesti olemaan noin elokuun puoliväli.

Joskus, ihan pienen hetken ajan, saatan kuvitella, että olisipa siistiä lähteä jonnekin resorttilomalle, vaikka nyt Kyprokselle, Rhodokselle, Analiaa tai mitä näitä nyt on. Sitten tulen onneksi järkiini. Ei ole minun paikkoja nuo. Se on vähän sama homma kun Ruotsin- tahi Talllinnan risteilyt; rannalla seistessä tuntuu, että oispa siistii olla tuolla.  Mutta todellisuudessa olen valmis syöksymään mereen ja uimaan himaan abt Kustaanmiekan kohdalla, silloin harvoin kun noille laitoksille ajaudun. No, heinäkuussa taas koetellaan, kun sinne Tallinnaan pitää siirtyä. Tukholmaan menen aina lentämällä, sen verran olen oppinut.

Mutta sitten todellisuuteen; aikuisten oikeasti suunnitteilla on joululoma Vietnamissa. Joka tarkoittaa sitä, että sinne on säästettävä se kaksi viikkoa. Ja jos meinaa Lofooteille, niin sinne menee kaksi viikkoa. Joten siinäpä se pankki sitten olikin. Mulla on tosin muutama viime vuotinen päivä tallessa, joten jos on rahaa, saattaisin tuonne Nykiin ehkä päästäkin. Katsotaan. Riippuu aika monesta asiasta. Mutta toisaalta, jos nämä kelit jatkuu tämmöisinä, niin hitonko hätä täältä pois. Huolehtii vaan että jääkaapissa on riittävästi kylmää juomaa ja koittaa muistaa syödä välillä. Ja ehkä vähän treenata.

 

 

USA Road trip part 3 – Gran Canyon -Morro Bay -Santa Cruz

Vegasin nähtyämme jatkoimme matkaa Gran Canyonille. Ensimmäinen etappi oli vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitseva pato, Hoover Dam. 30-luvulla kyhätty, Colorado-joen poikki menevä pato on kyllä melkoinen insinöörityön taidonnäyte. Mahtava rakennelma, jonka suuruuden ymmärtää vasta paikan päällä.

 

Padolla oli aivan sairaan kuuma, joten juomista ja hattu kannattaa ehdottomasti olla mukana. 

Hoover Damilta jatkettiin matkaa kohti Gran Canyonin South Rimiä. Matkaa eteläisen puolen kansallispuistoon tulee Vegasista noin vajaa 500 km, joten kannattaa tosiaan lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, jotta ehtii yhden päivän aikana visiteerata molemmissa (siis Hoover Damilla ja Gran Canyonilla).

Siinä missä Hoover Damilla oli lämmintä ollut varmaan liki 40 astetta, huideltiin Gran Canyonilla viidentoista hujaikoilla ja pienessä vesisateessa. Eli emme valitettavasti päässeet ihailemaan auringon punaamaa autiomaata. Mutta eipä se paljon haitannut, paikka meni nimittäin ilman sitäkin heittämällä kärkeen niistä mestoista, joissa olen koskaan käynyt. Harva näkymä pysäyttää niin totaalisesti. Ja meillä ei ollut mitään helikeopterilentoja taikka muutakaan kallista huvitusta, vaan tuijotimme mykistyneinä näkyä ihan vaan perusturisti view pointeilta. Tiukahkon aikataulun vuoksi emme päässeet käymään myöskään alhaalla. Jotain suuntaa näkymän vaikuttavuudesta saa, kun miettii hienoimman kuvan, mitä on koskaan Gran Canyonilta nähnyt ja laittaa sen potenssiin tuhat. Tällä pääsee jollain lailla framille mitä on tarjolla.

Gran Canyonin jälkeen alkoikin sitten reissun puuduttavin osa eli siirtyminen kohti rannikkoa ja HW1:a. Olimme ajan säästämiseksi päättäneet ajaa rannikolle liki suoraan poikittain, yöpyen tienvarsimotelleissa. Eli eikun Mustangin keula takaisin Vegasia kohden. Toki ohitimme Vegasin tällä kertaa säällisen matkan päästä, mutta sama route eniveis.

Ensimmäinen yö oltiin paikassa nimelta Kingman,  Ramada -ketjun hotellissa . Ihan kelpo paikka, kovin Route 66 -henkinen. Aamiaishuoneessa oli kielto tuoda tuliaseita ja muutenkin asiakaskunta näytti koostuvan kovin stereotypisesta rekkakuskipossesta. Mutta hauska oli heidän juttujaa kuunnella. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, ei sinällään ihme, jotta se Trump sitten voitti. Tuolloinhan sitä ei vielä tiedetty.

Toinen yö oltiinkin sitten jo Kalifornian puolella, Barstowssa. Motelli hyvin samaa linjaa, ihan ok siisti ja harvinaisen monipuolinen aamiainen, oli muroja ja vohvelita, pelkän kahvin ja muffinsin sijaan.

Barstowsta aamulla taas Mustanki tulille ja nokka kohti länttä. Rannikolle tulimme Morro Bayn kohdalta. Morro Bay on piskuinen, reilun 10 000 asukkaan taajama HW1:n varrella. Kylä on aivan meren rannalla ja sen maisemaa hallitsee suuri, vulkaaninen kivi. Paikka on aivan ihana. Sympaattinen, hieman nuhjuinen, mutta niin ihana. Suosittelen ehdottomasti pysähtymään. Morro Bayn pääelinkeino on kalastus (ja matkailu) ja tämä näkyykin paikan kalaravintolatarjoomaassa. Erinomaista laatua. Yövyimme Morro Bayssa yhden yön ja jatkoimme seuraavan aamuna kohti pohjoista.

Morro Baysta ei ole San Franciscoon kuin vajaa 400 km, mutta koska koko matka on käytännössa 40-60 km/h nopeusrajoitusta, oli siirtymälle varattu kaksi päivää. Ja toki tarkoitus oli myös pysähdellä ihailemaan maisemia aina kun tuntui siltä. Lisäksi olin saanut päähänpinttymän käydä Santa Cruzissa, joka osoittautui kyllä sitten aika kamalaksi paikaksi. Mutta tulipa käytyä.

Ajoimme siis rantatietä pitkin, pysähdellen aina kun oli jotain vähänkin kiinnostavaa ”hei kato, kato, pysähdy, pysähdy”. Maisemat on käsittämättömän hienot ja Big Surin kohdalla tietenkin kaikkein vaikuttavimmat. San Simeonin Elephant Seals yhdyskunta on myös hauskaa katsottavaa. Tie on mutkainen ja kapea, eikä turva-aidat näin suomalaisittain ole kovi vaikuttavat. Joten hirvittävän paljon yli kuudenkympin ei juurikaan huvita ajella. Ja liikennettä on tietty aika paljon.

Santa Cruzissa meillä ei ollut etukäteen varattua majoitusta, mikä oli virhe. Paikka on todella kallis ja käpyisimmästäkin motellista sai pulittaa liki 200 taalaa yö. Muutenkin paikka tuntui olevan SF:n rikkaan nuorison leikkikenttä, eli ei jatkoon. Harmitti niin paljon, ettei näemmä ole kuviakaan kuin tämä yksi.

Santa Cruzista jatkoimme kohti viimeistä etappia eli San Franciscoa. Sinne meillä oli varattu neljä yötä, mutta kirjoittelen siitä vielä kokonaan oman postauksen.

Köpiksen vappu

Vappu on sillä tavalla ärsyttävä juhla, että periaatteessa pitäisi aina tehdä jotain kivaa, esimerkiksi nyt mennä vaikka Ullikselle ja käydä lounaalla, mutta pääsääntöisesti on aivan helvetin paska sää. Ja silloin ei vaan oikein huvita ja nappaa. Tästä syystä olinkin oikein mielissäni, kun Norwegianilta pamahti alkuvuodesta tarjolle  halpoja lentoja myös vappuviikonlopulle ja vielä kun pisteillä sai, päätimme lennähtää pitkäksi viikonlopuksi Köpikseen. 

Olemme olleet Köpiksessä kerran aikaisemmin, joten suunitelmissa ei ollut yhtään mitään muuta kuin hengailua ja zygäilyä paikasta toiseen. Ja siihenpä se sitten hyvin pitkälle menikin. Kaiken kaikkiaan olimme reissussa kolme yötä, mutta koska menimme paikalle aamulennolla ja paluulento lähti vasta ysin jälkeen illalla, jäi reissuaikaa käytännössä neljä päivää. Kevät oli Tanskanmaalla aavistuksen meitä pidemmällä ja saimmekin ihailla aika mieletöntä kirsikkapuiden kukintaa. Tämä näkymä oli sunnuntaina. Onneksi mentiin, koska veikkaan, jotta maanantain keli korjasi nuo kukinnat pitkin nurmikkoa.

 

Oma ehdoton suosikkialueeni Köpiksessä on Christianshavn ja sielläpä majoituttiin tälläkin kertaa. Airbnb kämppämme lokaatio oli loistava ja huone aivan ihana; kunnon tanskalaista hyggeä lautalattioineen ja pikku parvekkeineen. Voin lämpimästi suositella kohdetta. Christianian portille oli matkaa parisataa metriä, mutta tästä huolimatta katu oli todella rauhallinen. Muutenkin tuo Christianhavn on vähän kuin meidän Kallio; siellä on ihmisen hyvä olla. 

Kuten kaikki tietävät, Köpis on pyöräilijöiden kaupunki. Pyöriä saa vuokrattua monelta eri palveluntarjoajalta, itse olemme käyttäneet molemmilla reissuilla Donkey bikea . Ja aivan loistava palvelu kuulkaa; vähän kuin meidän HSL:n kaupunkifillarit, mutta hugesti edistyksekkäämpi konsepti. Vuokraus tapahtuu näpsäkästi mobiilisovelluksella ja vuokra-aika on vapaasti valittavissa. Ei siis mitään urpoja vain tunnin tai puolen sloteja, vaan halutessaan pyörän saa vaikkapa vuodeksi. Fillareita on ympäri kaupunkia ja paikannus tapahtuu samaisen sovelluksen kautta. Mitään rajoitetta käyttöalueelle ei ole ja sovelluksen mukaan vehkeitä näytti löytyvän Malmöstä asti, vaikke firma Ruotsissa toimikkaan. Joku viitseliäs on ilmeisesti fillaroinut sen The Siltaa pitkin sinne. Toivottavasti tulevat Aasipyörät myös joku päivä Helsinkiinkin, on nimittäin aika paljon käytettävämpi palvelu kuin HSL:n (minulla on siis henkilökohtainen angsti HSL:n kaupunkipyöriä kohtaan, koska niiden itäisin palautuspiste on Kalasatamassa. Ja kaikkein eniten harmittaa että Espoo, että siellä on niitä).

Koska Köpiksen sää on tunnetusti aika vaihteleva, otimme kaiken irti lauantain ja sunnuntain aurinkoisista keleistä. Jopa niin hyvin, että meikäläiseltä paloi otsikko heti ensimmäisenä päivänä. Lämmintä oli varmaan parisenkymmentä, joten kelpasi kyllä. Aamulla Lakagehusetin kautta fillarin selkään, hetken pyöräilyä ja jonnekin terassille puolen päivän Rieslingit nauttimaan. Tuosta Lakagehusetista täytyy kyllä sanoa, että voi luoja jos tuommoinen paikka olisi jossain himahoodeilla. Meikäläisen elopaino huitelisi varmaan jossain kahden-kolmensadan välissä. Voisin syödä tuolta kaiken mitä siellä on. Joka päivä, aamulla ja illalla. 

Koska Köpis on melko hinnakas paikka, olimme suunnitelleet enemmänkin street food -tyyppistä ruokailua ja pettymys olikin valtaisi, kun uber cool mesta Paperion olikin sulkenut ja korvaava avautui vasta toukokuussa. Näinpä jouduimme tyytymään Christianian Nemo Cafeen ja Tivolin Wagamaman tarjontaan. 

Tivolissa siis käytiin ja meikäläinen suoritti melko näyttävän saapumisen suistumalla zygällä kyljelleen aivan Tivolin portille. No, sisään kuitenkin päästiin. Tämä oli minulle toinen kerta kun kävin tuolla ja luulen, että alkaa olla tässä. Paikka on toki nostalginen ja muutenkin näkemisen arvoinen, mutta laitteet on aika njääh ja muutenkin, kun paikan on kerran nähnyt, ei sillä ollut juuri uutta annettavaa. Pisteitä toki siitä, että koko area on anniskelualuetta ja ravintolatarjonta on muutenkin erinomainen. Jokaiselle löytyy varmasti jotankin. Kuten meille Wagamama. Se ei petä koskaan. Milloinkahan se saataisiin meille, kun Burger King ja Taco Bellkin löytyy.

Maanantaina sitten saatiinkiin normisäät takaisin. Vettä tuli ja lämmintä oli enää alle kymmenen. Siirryimme hengailemaan keskustan alueelle ja loppupeleissä päädyimme istumaan Dublineriin, jossa vietimme edellisenkin reissu sadepäivän. 

Mutta hieno kaupunki ja ehdottomasti visiitin arvoinen, tykkään jopa ehkä enemmän kuin Tukholmasta. Tuolla on jotenkin rennompi meininki. Toki paikkansa on Tukholman reissullakin, mutta jos hengailemaan lähtee, niin silloin kyllä suosin Köpistä. Matkaan pääsee halvimmillaan Norwegianilla, jopa alle 30€/suunta, joten hintakaan ei ole paha. Toki majoittuminen on melko arvokasta, mutta sitäkin on mahdollista löytää kohtuu hinnalla, kun näkee vähän vaivaa. Me maksettiin tuosta meidän majoituksesta noin 120€/yö.